A Day at the DMV

Tänään oli tarkoitus käydä suorittamassa tarvittavat testit ajoluvan saamiseksi. Iloksemme saimme kuulla, että ajokortin hankinta on täällä varsin sujuva prosessi. Kaikki kolme osaa (näkötesti, teoriakoe ja ajokoe) on mahdollista suorittaa yhdellä kerralla, ilman mitään ennakkovarausta. Koska tarkkaa aikaa ei ole, toimistot saattavat kyllä välillä ruuhkautua, minkä vuoksi agenttimme kehottikin meitä menemään paikalle aikaisin ja varaamaan aikaa reilun tunnin. Korttiin tuleva valokuvakin otetaan sitten samalla paikan päällä. Kuulostaa näppärältä, eikö?

Olemme nyt kuukauden verran ajelleet täällä sujuvasti ihan suomalaisen ajokortin turvin, vaikka virallisesti ajolupaan vaadittaisiin myös kansainvälinen ajokortti suomalaisen rinnalle. Poliisi tosin ehti jo pysäyttääkin Pasin tässä taannoin, ja ainakin sillä kerralla pelkkä suomalainen kortti kelpasi mainiosti. Suurempi merkitys ajokortilla taitaakin olla henkilöllisyyden todistamisessa ja vakuutusasioinnissa, minkä vuoksi mekin ajattelimme asian alta pois hoitaa. Se olisi näppärintä tehdä nyt vielä kun vuokra-auto on käytössä, oma kun vasta odottaa rekisteröintiä ja minullekin ajolupaa vakuutusyhtiöltä, eli aikaa oli vain tämä päivä. Pasi oli oikein töissäkin kertonut tulevansa pari tuntia myöhemmin ajokokeen takia.

Heräsimme siis aamulla kukonlaulun aikaan (meidän tapauksessa se on 6.00), jotta ehtisimme reilusti ennen kahdeksaa ajokorttiasioita hoitavalle toimistolle. Aamuherätys oli aika rankka lapsille, sillä edellisenä iltana olimme taas olleet myöhään asioilla - tällä kertaa valitsemassa turvaistuimet, jotka oli tarkoitus myöskin hakea tänään liikkeestä. Lähdimme matkaan ilman aamupalaa, syöttäisimme muksut sitten jossain odottaessa.

Saavuttuamme paikalliselle DMV:lle (Departmet of Motor Vehicles) saimme tietää, että toimistorakennukseen oli edellisen yön ukkosmyrkyssä iskenyt salama, mikä oli hajoittanut paikan tietokoneet. Hommat olivat siellä täysin seis, ja jo ennen kahdeksaa tupa oli täynnä korttiasiointia odottavaa väkeä. (Täällä paikallistenkin pitää uusia ajokortti kuuden vuoden välein, mikä varmasti työllistää kivasti toimistoja. Pasilla on olemassa Wisconsinin osavaltiosta ajokortti vuosien takaa, mutta se on jo mennyt umpeen. Meikäläinen muovikortti, joka on voimassa jonnekin viidenkymmenen vuoden päähän myöntämispäivämäärästä, on täällä suuri ihme.) It-väen piti tulla korjaamaan vikaa kello kahdeksan, joten ajattelimme odottaa. Varsinkin kun soitto naapuriasemalle Olatheen kertoi, että siellä oli jo kahden ja puolen tunnin jono. 

Saimme jonosta vuoronumeron ja lähdimme lähistölle syömään McAamupalaa. (Miksu oli asiasta ihan innoissaan, kunnes hänelle valkeni, että mäkkäristäkin saa kaurapuuroa. Täkäläinen kaurapuuro kylläkin koostui puoliksi hedelmistä ja päälle lorautettiin vielä siirappia (?!?). Ennen yhdeksää kysyimme taas tilannetietoja: korjaajia ei ole näkynyt ja väkeä vaan lappaa ovesta sisään. Uusi soitto Olatheen: jonoa oli enää tunnin verran, joten päätimme lähteä sinne. 

Olathessa kippasimme jälleen pöydälle kaikki tuomamme dokumentit: passit, viisumit sekä vuokrasopimuksen (joo, meidän pitää todistaa ilmoittamamme osoite jollain riittävän virallisella; täällä rakastetaan lomakkeita ja leimoja!). Tässä vaiheessa virkailija kysyy viisumiin liittyvää lomaketta DS-2019, jota tarvitaan kuulemma siksi, että nähdään koska viimeistään poistumme maasta. Viisumin päättymispäivä ei kelpaa, vaikka se kertoo ihan saman asian. Arvatkaapas vaan oliko meillä sitä lappua mukana? No oli, mutta vain sähköisessä muodossa. Tarvitaan alkuperäinen, jotta he voivat skannata ja lähettää sen eteenpäin. Siihenhän sähköinen versio ei käy. Eikä kuulemma se, että kävisimme nurkan takana sen tulostamassa ja toisimme tiskille. Original. Pasi joutui siis lähtemään tunnin ajoreissulle takaisin KC:n keskustaan kahta lappua hakemaan, emmekä päässeet edes jonoon. Onneksi Miksu oli jo alkumatkasta bongannut ostoskeskukseta HopLopia vastaavan Monkey Bizness -leikkipaikan, jonne menimme kuluttamaan aikaa. Nuppukin nukahti sopivasti vaunuihin. Eihän viivästys siis niin paha ollutkaan. 

Miksu ajokokeessa, kartturina neiti Nuppu.

Tunnin päästä Pasi tuli takaisin, ei kun uudestaan tiskille. Nyt saimme jo vuoronumeronkin. Systeemissä on sentään se hyvä puoli, että paikan päällä ei ole pakko jonottaa, vaan he ilmoittavat tekstiviestillä, koska oma vuoro lähenee. Noin parin tunnin odotuksen (ja monen "vartin päästä" -ilmoituksen) jälkeen oli oikeasti meidän vuoromme mennä toimistolle muiden joukkoon odottamaan. Sielläkin ehdimme olla vielä puolisen tuntia ennen kuin meidät kutsuttiin tiskille. Kolmen minuutin päästä selvisi, että Pasin paperit olivat kunnossa, mutta minun viisumityyppini on ilmeisesti sellainen, että jotain varmistusta ei pystytä paikan päällä tekemään. Paperit on lähetettävä naapurikaupunki Topeakaan katsottavaksi (ooh!), josta sitten läheteään meille dokumentti (lisää leimoja, ihanaa!). Sen kanssa sitten pääsen ajokokeeseen. 

Tässä vaiheessa meinasi oikeasti mennä hermot. Jos on tiedossa, että tällaisia tilanteita joidenkin viisumien kanssa on, olisikohan mitenkään ollut mahdollista vihjaista asiasta kuusi tuntia aikaisemmin, prosessin alussa? Tai kolme tuntia aikasemmin samaisella tiskillä? Ei auttanut, omalta osaltani homma jäi kesken. Ehkä parempikin siinä mielentilassa. Koska paikan päällä oltiin, piti vielä saada Pasin ajokokeen aika eli tunti menemään. Jo leikkipaikasta lähtiessä olin miettinyt, että onkohan Miksu ihan kunnossa, kun hän tuntui niin kuumalta. Nyt hän sitten väsähti ihan täysin. Menimme food courtiin myöhäiselle lounaalle, mikä vähän paikkasi tilannetta, mutta väsynyt poika oli - ja pikkusisko kiukkuinen. Parin tunnin reissulle varatut vaipatkin oli jo kulutettu, ja rattaista nousi aikamoinen käry. 

Tunnin päästä Pasi soitti. "Varokin jos reputit sen", vastasin puhelimeen. Läpi oli kuulemma mennyt, vaikka meiltä jäikin teoriat eilen vähälle lukemiselle. Väsyneiden lasten kanssa oli kuitenkin pakko vielä poiketa kotimatkalla lastentarvikeliikkeessä hakemassa jo sovitut turvaistuimet, koska vuokra-auto istuimineen piti palauttaa illalla. Miksu oli aivan poikki ja nukahti kaupassa nojatuolille, josta Pasi hänet kantoi takaisin autoon. Nuppukin nukahti kotimatkalla, mutta molemmat heräsivät taas hotellilla. Miksulla oli kuumetta 39,4 C ja olo sen mukainen. Nyt on jo saatu parasetamolia (tai täkäläisittän acetaminophenia) napaan ja poika nukkuu tuolla makuuhuoneessa.

Huomenna on muuttopäivä (ja juhannus!), ja Pasilla vain puoli päivää vapaata. Pakatakin pitäisi. Ensin meidän pitäisi tarkastaa uusi asunto, sitten kalustefirma toimittaa meille huonekalut, minkä jälkeen päästään kahdeksan matkalaukkumme kanssa asettautumaan taloksi. Paitsi että meiltä puuttuu tasan kaikki, tänään kun ei oikein ehditty kaikkea mitä piti. Ihan pakollisten lista on onneksi lyhyt: kaikille pitää saada nukuttavassa kunnossa oleva sänky, muutama pyyhe sekä vähintään kertakäyttöastioita. Tärkeimpänä asiana on saada Miksu kuntoon, tai ainakin taata hänelle rauhallisempi päivä potea. 

Mutta oli päivässä sentään jotain hyvääkin: ajokoekatastrofin loppusuoralla Nupun vaipat ehtivät vuotaa sen verran pahasti, että tyttö kannettiin muovipussiin käärittynä suoraan kaupan lastenhoitohuoneeseen sillä aikaa kun minä kävin kassalla maksamassa paketin vaippoja ja uudet, puhtaat vaatteet. Nyt hänellä on sitten uusi, söpö Hello Kitty -mekko, ja se on niin kiva, että sen helmaa voisi syödä ihan koko ajan.