How's the Weather?

Yksi parhaita puolia täällä asumisessa on sää. (Näin voi vielä sanoa, kun tornadokausi on vasta tulossa.) Minulle sopii oikein hyvin puolen vuoden kesä, ja nimenomaan sellainen kunnon kesä, jolloin lämpöä on vähintäänkin ne kolmekymmentä astetta ihan öitä myöten, eikä juurikaan sateita. Syksykin täällä oli, mutta eipä silti pahemmin satanut.

Iso ero Suomen syksyyn ja talveen on paitsi lämpötila ja vähäsateisuus, myös valoisuus. Aurinko paistaa täällä lähes joka päivä, ja iltaisinkin on pidempään valoisaa, vaikka seitsemältä jo pimeneekin. Tasaisen harmaita päiviä en muista marraskuultakaan kuin yhden. Se kuukausia kestävä umpiharmaa, kylmänmärkä syystalvi on asia, jota ei todellakaan ole ikävä. Niitä marraskuisia päiviä, jolloin pilvet roikkuvat matalalla ja maisema on pelkkiä harmaan eri sävyjä. Lasten kuravaatteiden pesemistä ja miettimistä, ehtivätkö saappaat kuivua seuraavaa päivää varten.

Täällä on ollut sen verran kuivaa, ettei kuraakaan ole ollut. Osittain se johtuu siitä, että lapset pääsevät varsin vähän maan kanssa tekemisiin, kun kaikki paikat on päällystetty joko nurmella, asfaltilla tai kumimatolla. Leikkipuistojen pinnat ovat sellaista urheilukentiltä tuttua kumirouhemattoa, eli mistäpä sitä kuraa tulisikaan.

Joululoman jälkeen oli vähän vetisempi päivä.

Sadepäivät ovat täällä sen verran harvassa,
että silloin ulkoilun voisi hyvin skipatakin...

...mutta me halusimme lähteä ulos kokeilemaan Suomesta tuotuja välikausihaalareita
ja ihanan keltaisia kurahousuja, jotka ostin joskus kauan sitten varastoon. 

Monissa vaatekerroksissa ja saappaissa kulkeminen oli kuitenkin sen verran
 haastavaa, että tyttö taisi olla enimmän aikaa nurmikoilla pötköllään.

Vaikka Suomessa nautinkin kesästä, niin suosikkivuodenaikani siellä taitaa kuitenkin olla kevät, kun kaikki on vasta edessä ja lehtien kasvunkin näkee ihan silmissä. Ja se kevään ensimmäinen vihreä on ehkä paras väri maailmassa! Siksi onkin kivaa, että ne neljä vuodenaikaa löytyvät myös täältä, ja vieläpä paremmissa keskinäisissä suhteissa. Kuusi kuukautta lähes sateetonta kesää, aurinkoinen ja lämmin syksy, pikainen talvi ilman räntää - yes please! Kevät menee varmaan niin nopeasti, että ehtiiköhän sitä edes kunnolla huomata?

Joulukuussa meidän jo lähdettyä Suomeen satoi täälläkin sitten lunta. Puhelimeni piippasi viestiä, että kaikki Blue Valleyn koulut on suljettu "äärimmäisten sääolosuhteiden takia". Näihin hätäsulkemispäiviin on varauduttu ihan opintosuunnitelmassakin - tosin en tiedä, miten töissäkäyvät vanhemmat tilanteen oikein hoitavat. Kuulostaa ehkä hätävarjelun liioittelulta, mutta asiassa on kyllä sekin puoli, että täällä nastarenkaita ei käytetä eikä aurauskalustokaan ole kummoinen, joten eipä aikaakaan, kun liikenne on aivan takussa. Pasi sieltä soitteli highwayn aamuruuhkasta, että autoja on nipussa vasemmalla ja oikealla. Ihan hyvä siis, että lapsia ei tarvitse sinne joukkoon lähteä kärräämään.

Joulukuun lumimyrsky Kansas Cityssä - extreme weather conditions siis.

Kun palasimme tammikuussa kotiin, oli lumesta jäljellä enää keväisen näköisiä rippeitä. Lämpötila kävi silti välillä nollan alapuolellakin, mutta välillä taas oli hyvinkin lämmintä. Tammikuun puolessa välissä hätyyteltiin jo kahtakymmentä astetta, ja silloin pääsimme avaamaan oikein grillikaudenkin kavereiden kanssa. Kauppareissulla vastaan tuli väkeä shortseissa, t-paidassa ja rantasandaaleissa. Seuraavana päivänä oli neljä astetta pakkasta.

Oi ihmettä! Lunta kotipihalla!

Grillikauden avajaiset tammikuussa - KC style.
Grilli ehti olla talviteloilla kuulemma ihan kokonaisen kuukauden. 

Suuret lämpötilavaihtelut pienessä ajassa ovat täällä hyvinkin tavallisia, kun ei ole mitään isoa vesistöä vieressä niitä tasaamassa. Ihan vain ikkunasta ulos katsomalla ei voi ikinä tietää millainen ilma oikeasti on, aurinko siellä paistaa kuitenkin. Muistan sellaisenkin päivän, kun lähdimme perheen kanssa ulkoilemaan. Takit päällä, villapaidat alla, hanskatkin mukana. Parin tunnin päästä tulimme t-paidat päällä takaisin. Kerrospukeutumisen tällä ainakin siis oppii. Maanantaina lähdimme ulkoilemaan käsitykseni mukaan kevyissä vaatteissa, mutta siellä olisikin ollut t-paitakeli. Ihan sellaiseen en osannut varatua. Lämpötila kohosi meillä kahteenkymmeneenneljään asteeseen ja ilma oli oikein keväinen - itse asiassa suomalaisittain jopa kesäinen. Tiistaina sitten tulikin vettä kaatamalla ja ukkosti oikein kunnolla, ja keskiviikkona satoi jo lunta. Mitäköhän seuraavaksi?

 Maanantaina oli se 24 C, tiistaina maisema näytti tältä...

ja keskiviikkona oli jo lunta maassa.

Viikon sää. Ensi yön - 14 C:sta mennään taas kohti kahtakymmentä.
Jos ennuste pitää paikkansa, viikon lämpötilanvaihtelu on 35 astetta.

Odotettavissa iltaan asti. (Tornadot ja ne golfpallon  kokoiset rakeet voisin kyllä jättää kokematta.)

"If you're not happy with the weather in Kansas, just wait ten minutes."

100th Day of School

Tänään oli lukuvuoden sadas koulupäivä ja tokihan sitä piti juhlia. Opettajalta tuli pyyntö, että jokainen toisi kouluun sata yksikköä jotain naposteltavaa: jelly beanseja tai muita karkkeja, suolakaloja, minipretzeleitä, juustopalleroita... Niitä tarvittaisiin kuulemma matematiikan tunnilla. Miksu halusi ehdottomasti vieä Sour Patch Kidsejä, kirpeitä hedelmäkarkkeja, jotka ovat hänen suosikkejaan. Niitä sitten laskeskeltiin sopivankokoisiin kasoihin edellisenä iltana. Yli jääneet ipanat jäivät odottamaan viikonlopun karkkipäivää. Koulussa nämä matemaattisen tarkat annokset sitten sekoitettiin ja nautittiin sisäisesti, jolloin oppi varmaan suorastaan imeytyi pikku oppilaisiin.

Koulussa oli päivän mittaan tehty monia lukuun sata liittyviä tehtäviä, matematiikasta askarteluun ja kirjoittamiseen. Sanavarastoakin oli testattu, ja löytyihän niitä sanoja jo paljon. Miksu sai kotiin oman 100th Day -kansion, johon oli kerätty kaikki päivän harjoitukset. Olipa joukossa myös pieni ainekirjoitus otsikolla "The Best and Longest Trip Ever", joka kertoi meidän muutosta tänne.

Tämän kouluviikon loppu onkin ollut aikamoista herkuttelua, sillä torstaina Miksun luokalla oli Behaviour Bingossa ansaittu donitsijuhla. Miksu kyllä vähän purnasi, että edellinen Pajama Party popcorneineen oli ollut kivempi. Me taas yritämme joka käänteessä muistuttaa, että nämä ovat  ihan spesiaalijuttuja, Suomessa tuskin on moisia kovinkaan usein. Vai miten on, kertokaahan te, joilla Suomen koulusta on jo kokemusta!

Illalla kävimme vielä respassa herkuttelemassa. Lapset saavat hakea sieltä perjantaisin jonkun pienen herkun, eikä Miksu ikinä unohda sitä. Jäimme Clubhouseen vielä hetkeksi pelailemaan shakkia, jossa oli tällä kertaa haastetta paitsi älyllisesti, myös ihan fyysisesti: pikkusisko söi nappuloita laudalta minkä ehti, mutta onneksi sentään melko tasapuolisesti.

Respavisiitin jälkeen söimme iltapalaa ja muksut pääsivät kylpyyn oikein pitkän kaavan mukaan. Pasi oli kavereidensa kanssa ulkoilemassa, joten meidän iltapuuhat vähän venähtivät resurssipulan takia. Nyt ovat molemmat muksut olleet unten mailla jo pitkään, ja pitäisi sitä kai itsekin ymmärtää sinne siirtyä.

Olipa muuten kiva saada kommentteja ja kuulumisia viime postaukseen! Kaikki olivat ihan tuttuja, kuten vähän arvelinkin. Jonkinmoinen osa kävijöistä tulee kuitenkin maista, joissa en muista tuttuja olevan - täältä USAstakin käy aika paljon väkeä. Voisin ehtiessäni ottaa käyttöön jonkun vähän paremman analytiikkatyökalun, utelias kun olen :)

Matikanläksyjä. Jakojäännökset menivät parempiin suihin.

100 Days Smarter.

Vaara vaanii shakissa, jos ei ole tarkkana.

Mutta löysihän se Nuppu myös muuta puuhaa, tosin ihan yhtä kiellettyä.
Omat lelut kiinnostivat hyvin vähän, tyhjä kahvimuki ja auton avaimet vähän kauemmin, mutta kivoimmat jutut on aina kaapeissa.

Hello World - Anybody There?

Täällä ollaan taas hiljaiselosta huolimatta! Viimeiset pari kuukautta (okei, kolmekin) ovat menneet hurjan nopeasti ja enemmän tai vähemmän poikkeustilassa. Meillä on ollut paljon odotettuja vieraita kahteenkin otteeseen. Kyläilyjen välissä Pasi oli kuukauden verran työreissuilla, ja sitten lensinkin lasten kanssa Suomeen joulun viettoon. Kolmen Suomi-viikon jälkeen pysähdyimme vielä kotimatkalla sekä New Yorkissa että Chicagossa muutamaksi päiväksi. Kyllä oli ihanaa tulla kotiin sen reissaamisen jälkeen, ja siitä onkin sitten toivuttu viimeinen viikko.

Talon suunnittelu on myös vienyt oman aikansa, yleensä öisin, kun muut Suomessa aloittelevat työpäivää. Myöhäisilta sattuu myös olemaan parasta (ja ainutta mahdollista) bloggausaikaa, joten tämä on saanut väistyä sähkösuunnitelmien ja muiden tieltä. Pasin reissaamisesta ja muista kiireistä johtuen olemme olleet taloasioidenkin suhteen aika paljon jäljessä, mutta nyt olemme päässeet niiden kanssa taas eteenpäin. Ja syytä onkin, jotta koti on sitten valmiina kun ensi kesänä palaamme Suomeen.

Blogi on ollut siis pahasti paitsiossa osittain aikapulan, osittain kuvista tukkeutuneen tietokoneeni takia. Yritän kuitenkin saada tästäkin vähän taas kiinni ja kertoilla meidän kuulumisia. Osa kirjoituksista tulee pahasti jälkijunassa, joten aikajärjestys saattaa olla vähän niin ja näin. Haluan kuitenkin kirjailla menneitäkin ylös, ihan itseämmekin varten. Asiat unohtuvat tosi nopeasti, jo nyt tuntuvat viime kesän jutut aika kaukaiselta.

Jonkin verran on kyselty meidän talonkin kuulumisia. Tarkoitus oli alun perin senkin edistymistä täällä seurailla, mutta jotenkin se on vaan jäänyt. Täällä on ollut niin paljon muutakin, ettei se ole ollut omissakaan ajatuksissa välillä pitkiin aikoihin. Toisaalta en ole viitsinyt siitä niin kovasti tänne raportoida, kun jotenkin koen sen aika yksityiseksi asiaksi - mikä on ihan hassua, postailenhan tänne kuvia meidän lapsistakin, miksei sitten talosta?

Siitä tulikin taas mieleeni, että olisi kiva vähän tietää kuka tätä blogia oikein seuraa (äitin lisäksi, terveisiä vaan sinnekin!). Jonkun verran palautetta ja kuulumisia tulee Skypen kautta, sähköpostin välityksellä ja Facebookistakin, mutta harvemmin suoraan näihin kirjoituksiin. Silti statistiikan mukaan täällä käy yllättävänkin paljon eri väkeä, ja uteliaana haluaisin kovasti tietää tarkemmin, ketä kaikkia! Iso osa on varmaan perhettä ja ystäviä, ehkä myös blogin jotain muuta kautta löytäneitä? Yhteydenpito blogin kautta on aika siis yksisuuntaista, joten olisi kiva, jos ainakin tällä kerralla jättäisit terkkuja kommenttiboksiin!

Nyt on tietokone ja kamerat tyhjennetty kuvista ja rauhaisampaa elämää on luvassa ainakin muutama viikko, joten ehkäpä kohta löytyy aikaa taas blogillekin. Yritän kertoilla myös meidän arkisia kuulumisia, sillä luulenpa, että tämä ihan tavallinen arki on myöhemmin sitä kaikkein arvokkainta aikaa täällä. Kuulumisiin siis!

Viime viikkojen aikana ollaan kökötetty lentokentillä ja koneissa ihan riitämiin....

...mutta kyllä kannatti!

Heräämisiä jossain hotellissa.

Chicago, Illinois.

Home Sweet Home! 

Kaiken reissaamisen jälkeen arki on taas arvossaan.
Tässä ratkotaan haastavia kahden palan palapelejä.

LIVWLUV!

Guests from Finland

Heti Thanksgivingin jälkeen saimme toiseen otteeseen kovasti odotettuja vieraita. Pikkuveljeni E ja tyttöystävänsä S tulivat pariksi viikoksi meille Kansas Cityä katsastamaan. Meillä oli vauhdikas pariviikkonen, joskin jälkimmäisen viikon sairastelut vähän hidastivat tahtia. Oli kivaa kun oli vähän enemmän elämää talossa; muksutkin selvästi tykkäsivät, kun oli enemmän seuraa. Kiertelimme ostoksilla, kävimme syömässä, katselimme kaupunkia ja muutenkin olimme liikkeellä aika paljon. Me tytöt kävimme manikyyrissä ja osuivatpa Miksun partiovala sekä Bobcat Rank -merkin luovutusseremoniakin tuolle viikolle, samoin koulun luistelutapahtuma Skate Cityssä. Miksu tietysti oli koulussa päivisin, mutta ehdimme silti tehdä yhtä ja toista - tosin paljon jäi vielä tekemättäkin.

Odotetut vieraat saapuivat
mukanaan odottamattoman paljon tuliaisia.

E oli ollut sisällä ehkä viisi minuuttia,
kun Nuppu jo järjesteli hänet lukemaan kirjaa.

Skate Cityssä oli tällä kertaa Crazy Hat Party -teema.

Skate City.

Ensimmäisen kyläilyviikon lopulla Miksulle nousi kuumetta, ja hän oli koulusta pois muutaman päivän. Viikonloppuna meidän oli tarkoitus oli juhlia pikkujoulua, olipa Pasi tuonut oikein glögiäkin Suomesta. Pikkujoulusuunnitelmia lykättiin potemisen takia ja ajattelimme yhdistää ne sitten seuraavan viikon itsenäisyyspäivän juhlintaan. Lauantaina pääsimme Pasin kanssa ihan kahdestaankin ulkoilemaan, kun E ja S lupasivat laittaa lapset kotona nukkumaan. Todella harvinaista herkkua meille! Päätime mennä Plazalle toscanalaiseen Brio-ravintolaan, joka on ennenkin hyväksi havaittu. Kyllä kannatti, ruoka oli ihan taivaallista! Pasi sanoi, että siellä oli parasta pihviä, mitä hän on ikinä syönyt. Tosin se pihvi oli minun lautasellani.

Brion alkusalaatti talon tapaan ja bruschettaa.

Plaza jouluvalaistuksessa.

Tuhkimokärryt - vain prinssi puuttuu!

Ajomatkalla kaupunkiin Pasi valitteli vetämätöntä oloa ja päänsärkyä. Aavistelin pahaa ja ajoimme ravintolaan apteekin kautta. Lääkkeet pelastivat meidän illan, mutta kipeäksihän Pasikin sitten tuli, ja oikein kunnolla. Minä seurasin perässä keskiviikkona ja muutaman tunnin viiveellä myös Nuppu. Miksu oli tuolloin onneksi jo kunnossa, mutta Pasi edelleen aika kipeänä. Koska lento Suomeen oli enää kahden päivän päästä, kärräsimme Nupun saman tien lääkäriin, ja korvatulehdushan sieltä löytyi. Meillä oli ihan vastaava tilanne keväällä, kun olimme lentämässä tähän suuntaan. Silloin korvalääkäri kielsi lentämisen, ja tulomme siirtyi kahdella viikolla. Sillä kertaa se taisi olla ihan hyväksikin, koska olimme aika pulassa pakkaamisen kanssa. Nyt jos lento jäisi väliin, olisi todella hankalaa löytää korvaavia lentoja Suomeen juuri joulun alla.

Miksu pääsi Pack meetingissä opettamaan muille suomea.

Cub Scout Promise.

Upouusien Bobcat Rank -merkkien vertailua. 

Ja lopuksi popcorninmyyntikilpailun palkintojenjako...

...eli laumanjohtajan kakutus!

Lääkäri kuitenkin sanoi, että täällä ei ole tapana jättää lentämättä korvatulehduksen takia, eli maksimimäärä kipulääkkeitä vaan nassuun (sekä tässä tapauksessa myös korviin) ja koneeseen. Mietimme pitkään uskallanko lähteä yrittämään lentoa lasten kanssa. Korvakipu voi olla ilmanpaineen muuttuessa todella kovaa, ja jos se nousussa alkaa, asialle ei juuri mitään voi lennon aikana tehdä. Pahimmassa tapauksessa korva puhkeaa itseestään. Lento oli lauantaina, ja Pasi kävi Nupun kanssa uudestaan vielä perjantaina lääkärissä tilannetta katsomassa. Antibiootit olivat olleet päällä jo hetken, mutta tilanne ei ollut mihinkään muuttunut, mutta toisaalta ei myöskään pahentunut. Päätimme, että lähden lentämään lasten kanssa, ja jään sitten Chicagoon odottamaan paranemista, jos tyttö tuntuu kipuilevan lennolla. Olin lentämässä Suomeen lasten kanssa yksin, Pasi oli tulossa perässä parin viikon päästä, juuri jouluksi.

Ostoksilla.

Pampers Cruisers: vauhdin hurmaa!

Ihme kyllä E ja S eivät sairastuneet lainkaan, vaikka aika tarttuvaiselta tämä flunssa vaikutti. Meillä muilla oli kuumetta yli 39 asteen ihan useamman päivän ajan. Onneksi Pasi alkoi olla jo vähän paremmassa kunnossa silloin, kun itselleni osui pahin vaihe. Torstai-iltana menin sänkyyn kahdeksalta ja kömmin ylös perjantaina puolilta päivin. Kuumetta oli edelleen reippaasti, mutta pakko oli nousta pakkaamaan. Lentokentälle piti lähteä lauantaina aamusta, ja meille kolmelle piti pakata kaikki tavarat neljäksi viikoksi. Niin kipeä en sentään ollut, että olisin jättänyt homman Pasille (sitten meillä olisikin ollut mielenkiintoisia asuja seuraavien viikkojen ajan!). Siinä kunnossa ei kuitenkaan ajatus oikein enää juossut, joten tulos oli aika heikko minullakin. Suomessa mm. huomasin, että en ollut pakannut mukaan yhtään sukkia itselleni, mutta joulukoristeita kylläkin (jälkimmäisestä syytän kyllä Nuppua).

Meidän itsenäisyysjuhlamme kutistuivat tähän.

Lauantaiaamuna Nuppu vaikutti jo vähän paremmalta, joten oli mukavampi lähteä matkaan. Isille piti taas sanoa heipat pariksi viikoksi, mikä oli tosi kurjaa. Ei kuulemma ollut kivaa Pasinkaan palata kentältä tyhjään kotiin kaiken sen hulinan jälkeen. Me pääsimme matkaan ihan aikataulussa, tarkoitus oli lentää Helsinkiin Chicagon ja New Yorkin kautta.  E ja S olivat meidän kanssa samalla lennolla, mutta eri päässä konetta kaikilla lennoilla. Lentokentillä oli kuitenkin useampia käsipareja auttamassa, mikä helpotti suuresti. Olin varautunut korvakivun lääkitsemiseen paitsi kipulääkkeillä, myös Haribon nallekarkeilla (kyllä, niitäkin täältä joskus löytää!), ja jälkimmäiset pelastivat tilanteen nousussa ja laskussa, kun meinasi tulla itkua. Koska mahdollinen kipu tuntui olevan hoidettavissa melko helposti, jatkoimme Chicagosta New Yorkiin ja sieltä Helsinkiin asti. Ensimmäinen lento osoittautui korvakivun kannata vaikeimmaksi, vaikka helposti sekin meni, ja myöhemmillä lennoilla Nuppu jopa nukkuikin välillä nousut ja laskut. Miksukin sai nukuttua, mutta tietysti nämä nukkuivat aina eri aikaan, joten itse en ehtinyt torkkua. Unohdin matkalla ottaa omia kuumelääkkeitä, ja Helsingissä olo olikin kaiken reissaamisen jälkeen aika kurja. Maanantaina kävin Suomessa lääkärissä toteamassa itsellänikin tulehdukset sekä toisessa korvassa että poskionteloissa, kurkussa ja keuhkoputkessa. Eipä ihme, että olo oli huono.

Chicagon kenttä oli koristautunut ihan jouluiseksi.

Nukkuva lapsi. Lentokoneessa tuskin on ihanampaa näkyä.

Ja sitten se pelaava lapsi. Viihdettä lennolla riitti.

Vanhempani olivat olleet edellisenä iltana Helsingissä teatterireissulla. He olivat menneet sinne kahdella autolla ja jäivät vielä hotelliin yöksi meitä odottamaan. Nyt meillä oli siis hakijat vastassa lentoasemalla, ja se oli kyllä ihan luksusta kaiken reissaamisen jälkeen. Lapset pääsivät istuimiinsa nukkumaan ja parissa tunnissa olimme "kotona". Oli kiva tulla lumiseen Suomeen ja seuraaviksi viikoiksi olikin tiedossa paljon kivaa tekemistä ja rakkaiden ihmisten näkemistä - ja tulihan se isikin sieltä sitten jouluksi.

Enon kainalossa.

A Very Happy Thanksgiving

Kiitospäivää vietetään Pohjois-Amerikassa marraskuun neljäntenä torstaina. Sen varhaisimmat juuret juontavat ikiaikaisiin sadonkorjuujuhliin, ja kuten monilla muillakin pyhillä, kiitospäivällä on myös uskonnolinen taustansa - tosin ne pyhät eivät olleet syömistä, vaan paastoa ja rukoilemista varten.   Paastosta onkin sittemmin tehty melkoinen täyskäännös kohti amerikkalaisempaa kiitospäivää, sillä nykyään pääasia - tai ainakin yksi tärkeimmistä - taitaa olla juurikin syöminen.

Amerikkalaisen Thanksgivingin alkuna pidetään 1620-luvun alussa Englannin Plymouthista Mayflower-laivalla saapuineiden uudisasukkaiden ja Wampanoag-intiaanien yhteistä sadonkorjuujuhlaa. Laivamatka ja sitä seurannut ensimmäinen talvi olivat pienelle siirtokunnalle äärimmäisen rankkoja, mutta ystävällismielisten alkuperäisasukkaiden avustuksella he saivat maissinsa kasvamaan ja oppivat muutenkin uuden elämän aakkoset täkäläisessä Plymouthissa, Massachusettsissa. Esimmäistä uudella mantereella kasvatettua satoa juhlistettiin sitten yhdessä intiaanien ja uudisasukkaiden kesken. Ystävyys ja yhteisetyö kesti vuosikymmeniä ja se onkin yksi harvoista rauhanomaisen rinnakkaiselon esimerkeistä alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden välillä. 

On ollut mielenkiintoista päästä seuraamaan kiitospäivän juttuja Amerikasta käsin, sillä se on täkäläisistä juhlapäivistä sellainen, jota Suomessa ei juhlita lainkaan. Toki kiitospäivän pääpiirteet ovat tuttuja  leffoista ja tv-sarjoista - kukapa ei muistaisi Joeya tai Monicaa kalkkuna päässä. Yksityiskohdat ovat kuitenkin olleet ainakin itselläni hämärän peitossa. Niistäkin olen nyt saanut kivasti tietoa, kun Miksu on kantanut koulusta varsin paljon Pilgrims & Indians -aiheisia tehtäviä. Ja yllätys yllätys, kaupoissakin Thanksgivingin lähestymisen on huomannut. Täällä syksyn katkaisee useampikin juhlapyhä, sillä vasta hetki sitten korjattiin Halloween-koristeita ja Thanksgivingin jälkeen onkin jo pian joulu. Itse asiassa juuri kiitospäivän viikonloppu on monessa paikassa myös jouluvalojen sytyttämisen aikaa.

Thanksgiving on vahvasti perhejuhla ja sitä vietetään nimenomaan kotona ruokapöydän ääressä, ei niinkään ravintoloissa. Siksi olikin todella mukavaa saada kutsu Miksun luokkakaverin perheen luo Thanksgivingiä viettämään. Joseph on yksi Miksun parhaista kavereista ja mukana myös ESOL-kieliohjelmassa. Joseph on adoptoitu Kiinasta viime keväänä, mutta hän puhuu englantia jo todella sujuvasti - äidin mukaan kolme koko ajan pulisevaa isosiskoa ovat kovasti auttaneet asiassa. Minun mielestäni on aina mukava päästä seuraamaan miten Miksu on omien kavereidensa kanssa, siitä kun parhaiten näkee sitä hänenkin kielitaitoaan. 

Veimme tuliaisiksi viiniä, kukkia ja pikkuherkkuja, sillä en osannut mitenkään osallistua kiitospäivän herkkujen valmistamiseen. Pääosassa on kalkkuna ja sen kanssa tarjottava dressing tai stuffing eli leivänmuruista tehty mausteinen täyte, mikä muuten on oikein herkullista. Kalkkunan lisäksi tarjolla oli myös paistia, ja lisukkeina tarjottiin perunamuhennosta, bataattimuhennosta, erilaisia kasviksia, karpalokastiketta ja salaatteja. Ruokaa oli vähintääkin kuin suomalaisessa joulupöydässä, vaikka tätä juhlaa vietetään vain yhden päivän ajan. Perinteinen kiitospäivän jälkiruoka on sadonkorjuuaikana muutenkin suosittu kurpitsapiirakka, mikä myös on todella hyvää, vähän porkkanakakun makuista. Itse en ole suuri jouluruokien ystävä, joten täytyy sanoa, että perinteisiin jouluruokiin verrattuna Thanksgiving veti kyllä selvästi pidemmän korren. 

Pelkästään syömistä kiitospäivän vietto ei kuitenkaan ollut. Aluksi illan emäntä luki kappaleen ensimmäisen kiitospäivän vietosta, minkä jälkeen jokainen sai kertoa, mistä on kiitollinen. Perhe, koti ja terveys nousevat varmasti kaikkien listalla korkealle, mutta niillä on ihan erityinen merkitys perheessä, jossa kaikki lapset ovat tulleet Kiinasta. Näiden juhallisempien asioiden lisäksi lapset muistivat toki olla kiitollisia ihan arkisistakin jutuista, kuten paikallisten urheilusankareiden menestyksestä. Meidän perheessä päällimmäisenä mielessä taisi olla Pasin saapuminen kotiin pitkän työmatkailun päätteeksi, ja tulihan se isi sieltä vielä ennen kuin ehdimme edes kotiin lähteä. Lapset olivat onnesta ihan sekaisin, kova ikävä oli selvästi ollut puolin ja toisin. Piiitkän kaavan ruokailun jälkeen me aikuiset istuimme höpöttämässä, mutta lapsilla oli vielä energiaa pelata Wiin urheilupelejä. Tällainen oli meidän - ja Josephin - ensimmäinen kiitospäivä. Vähän suunnittelimme jo, että voisimme ensi vuonna juhlistaa sitä ihan perheen kesken ja muistella tätä vuotta. Kalkkunanpaiston jätän kyllä suosiolla väliin, mutta pumpkin pien voisin opetella itsekin tekemään.

Thanksgivin Holiday alkoi jo keskiviikkona,
ja vietimme Miksun vapaapäivän Loose Parkissa. 

Päivä oli taas vaihteeksi todella lämmin, taisi olla parikymmentä astetta.

Kioskilla.

Karkuun!

Näin nätisti mennään välillä.

Ennen lähtöä kiitospäivän juhlintaan Miksu keräsi koko porukan yhteiskuvaan
 - vain isi puuttuu vielä.

Tyttöjen juttuja. 

Poikien juttuja.

Kaikki valmiina.

Sainpas nämä samaan kuvaan!

Syöttötuoli unohtui, mutta autotallista löytyi lasten turvaistuin,
ja Nuppu pääsi oikein aikuisten pöytään syömään.

Lapsilla oli oma pöytänsä.

Tästä se alkaa.

Vihdoinkin!

Miikan koulussa tekemä Thanksgiving-juliste.