Leaving on a Jet Plane

Vihdoinkin perillä! Aamuneljältä Suomen aikaa kaaduimme sänkyyn yli kahdenkymmenenyhden tunnin matkustamisen jälkeen. Viimeinen yö ennen matkaa meni asuntoa tyhjentäessä ja pakatessa, emmekä ehtineet nukkua ollenkaan. Kotiväelle jäi silti vielä tavaraa varastolle vietäväksi; sängyt, pöytä ja tuolit, muutama sekalainen pahvilaatikko ja saman verran asuntoon jäänyttä risteilevää tavaraa. Torstai-iltana meidän pakkaillessa talon tuleva isäntä eli pikkuveljeni kävi jo repimässä tapetteja ja tasoittamassa seinää tulevan tapetoinnin pohjaksi. Me lähdimme perjantaiaamuna ja uudet asukkaat kantavat tavarat sisään lauantaina - tiukille meni, vaikka alunperin aikaa vaihtoon piti olla ruhtinaallisesti. Jätimme avaimet tietysti sisälle lähtiessä, vaikka tuntuikin hullulta lähteä matkaan ilman mitään kotiavainta - meillä kun nyt ei ole kotia, ei ennen kuin ehdimme sellaisen tänne tehdä. Lähtö meni yllättävän kivuttomasti, varmaankin operatiivisen hässäkän ansiosta. Ainakin itselleni torstai oli haikeampi päivä, kun piti halia niin monet hyvästit, vaikka kyllähän se kodin jättäminen taaksekin vähän kirpaisi.

Kotona vielä, rakkaan Minni-kissan kanssa.

Kuusitoista tuntia lähtöön - näyttääkö siltä?

Viimeistä kertaa kotipihasta lähdössä.

Taksi haki meidät kotipihasta aamulla 6.30 ja lähdimme huristelemaan kohti Poria,  koska lento Turusta Tukholmaan oli ylibookattu. Emme tainneet päästä edes Turun rajojen ulkopuolelle kun vauvan kaukalosta alkoi nousta sellainen käry, että vaipanvaihto olisi paikallaan. Aikataulu oli lentoyhtiön sanelema, mutta kuitenkin niin tiukka, että pysähtymistä ei voinut edes harkita. Ehdimme juuri ja juuri Tukholman koneeseen, se taisi jo vähän odotella meitä. Portilla huomasimme, että hajuhaitan lisäksi meillä oli käsissämme myös kosteusongelma: vauvan vaipat olivat vuotaneet. Kone oli pikkuruinen potkurikone, jonka vessassa ei ollut vauvanhoitotasoa eikä sinne mahtunut kahta aikuista yhtä aikaa. Vaihdoimme vaipat yhteistyönä puoliksi käytävässä seisten (sori vaan kanssamatkustajat), ja siihen operaatioon menikin sitten melkein koko lentoaika nousua ja laskua lukuunottamatta.

Leaving on a... potkurikone.

Tukholmassa sama kiire jatkui, koska Porin lennolta vaihtoaika oli alkuperäistä suunnitelmaa lyhyempi. Meillä ei ollut boarding passeja loppumatkalle, joten jouduimme ensin juoksemaan niiden perässä, ja kun lähtöportilla oli vielä jotain ongelmaa Nupun yhden voucherin kanssa, pääsimme koneeseen ihan viimeisten joukossa. Ehdimme kuitenkin napata kahvilasta mukaan vähän evästä ja tax freestä karkkia - näitä meikäläisiä karkkeja tulee seuraavan vuoden aikana vielä monta kertaa ikävä!

Arlandan kentällä.

Atlantin ylitys sujui odotuksia helpommin ja nopeammin; itse asiassa se lento oli aika mukava. Meillä oli käytössämme koko neljän penkin keskirivi. Iso kone oli varusteltu hyvin; jokaisella matkustajalla oli oma kosketusnäyttö, josta voi valita kuunteleeko musiikkia, katsooko elokuvia, seuraako lentotietoja vai pelaako pelejä. Käsinojan hallintapaneelin sai irrotettua peliohjaimeksi. Miksu tykkäsi leikkiä näytön kanssa, mutta oma käsikonsoli vei kyllä voiton koneen peleistä. Meidän aikuisten puolestaan ei enää tarvitse miettiä mitään ylimääräistä viihdykettä lennolle, aika kyllä kului muutenkin. Ruoka oli ihan oikeasti todella hyvää; broileria, kasviksia ja punaviinikastiketta. Nuppu, joka oli herännyt vähän ennen yhdeksää Porin lentoasemalle saavuttaessa, nukahti puolilta päivin uudelleen päiväunille omalle penkille ja nukkui siinä makeasti uskomattomat kolme tuntia. Pasi nukkui saman verran, ja itsekin vähän torkahtelin. Miksu oli ainoa, joka jaksoi hereillä koko lennon, mutta hänpä olikin nukkunut edellisen yön.

Ensimmäinen nukahti!

...ja kohta jo toinenkin.

Vielä olisi matkaa jäljellä.

Päikkäreiden, syömisten, pelaamisen ja vaipanvaihtojen jälkeen Miksu aloitti perukoulutaipaleensa jossain Atlantin yllä tutustumalla uuteen Matikka-kirjaansa. Pikkumetsän aapinenkin oli mukana. Tehtävät olivat kuulemma tosi helppoja. Lisää haastetta on luvassa sitten syksyllä, kun paikallinen koulu täällä alkaa.

Ekaluokkalainen

Nuppu puolestaan viihdytti kanssamatkustajia vilkuttelemalla ja naureskelemalla vähän kaikille. Parit itkutkin kyllä tirautettiin silloin, kun hän oli väsynyt, mutta aika vähän kuitenkin. Penkkirivistömme ei ihan riittänyt maailmaksi koko yhdeksän tunnin lennon ajaksi, joten kävimme välillä käytävällä konttaamassa ja tekemässä kävelyharjoituksia. Lapset huomioitiin lennolla tosi kivasti, Miksu sai lentoemännältä siirtotarrakirjan ja pikkuauton, Nuppu puolestaan kuvakirjan sekä hauskan, Angry Birds -hahmoa muistuttavan palleroisen pehmolelulentokoneen, josta hän tykkäsi heti kovasti. Näiden lisäksi stuertti, jolle Nuppu jaksoi hymyillä erityisen paljon, kaivoi jostain kätköistä kivan oranssin muovilentokoneen, joka sekin joutui heti syötäväksi. Lento meni oikeastaan niin nopeasti, että emme ehtineet käyttää puoliakaan lapsille, lähinnä Miksulle, varatuista viihdytystarpeista.

Nuppu sai kummitädiltä matkalle mukaan mahtavan Suomi-tuttipullon!

Nukkuva lapsi on ihana, varsinkin lentokoneessa.

Kansas City näkyy jo!

Laskeuduimme Chicagoon parikymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä. Meidän piti Chicagossa suoritua immigrationista, hakea ruumasta tulleet laukut ja mennä niiden kanssa tullista ja jättää ne taas seuraavaa lentoa varten, sekä hankkia boarding passit viimeiselle etapille. Immigrationista varoiteltiin paljon etukäteen, mutta pääsimme siitä läpi nopeasti. Kiltti virkailija päästi meidät jonotushihnan läpi oikoreittiä, koska meillä oli vauva mukana. Aika immigrationissa kuluikin lähinnä korttien täyttämiseen. Nuppu päätti sillä aikaa toivottaa tervetulleiksi kaikki muutkin maahanpyrkijät. Hän istui virkailijan kopin tiskillä kädet pystyssä vilkutellen ja huuteli kaikille "boi-boi!" (=moi moi!). Nuppu vilkuttaa vileä ihan hassusti, hän pitää kämmeniä itseensä päin ja heiluttelee sormia. Viesti kuitenkin ymmärrettiin ja hän sai kovasti huomioita muilta jonottajilta. Tervehtiminen olikin kyllä aika kova homma, koska immigration-jonossa sitä väkeä riittää, voitte varmaan kuvitella.

Chicagon kentällä vaatimattomien matkatavaroiden kanssa.

Check-inissä jonotus jatkui, ja tällä kertaa kesti vähän kauemmin. Koneen lähtöön oli enää puoli tuntia aikaa, ja virkailijakin jo epäili, mahdammeko enää ehtiä koneeseen. Portti oli jossain kaukana ja matkalla sinne oli vielä pari kerroksenvaihtoa, minkä vuoksi emme saisi lentokenttäautoakaan avuksi. Turvatarkastuksessa meidät taas vinkattiin tyhjälle tiskille, jonne kukaan ei ollut huomannut mennä. Oikopoluista huolimatta alkoi näyttää siltä, että emme millään ehtisi Kansasin koneeseen, sillä juutuimme turvatarkastukseen käsimatkatavaroissa olleiden vauvanruokien takia. Ne skannattiin purkki kerrallaan jollain analysaattorilla. Seisoin vieressä sekunteja laskien; kaksikymmentä minuuttia lähtöön. Turvatarkastuksen jälkeen juoksimme jo täysillä rattainemme ja lentolaukkuinemme kohti porttia. Hississä (viisitoista minuuttia ennen lähtöä) joku virkailija totesi, että emme millään ehtisi ajoissa. Pingoimme kuitenkin entistä kovempaa; Pasi edellä kahta trollia vetäen, seuraavana Miksu oman Salama McQueen -lentolaukkunsa kanssa ja viimeisenä minä ja Nuppu matkarattaat vauhdista vinkuen. (Miksun vanhat rattaat, jotka ovat olleet nelisen vuotta vintissä, saivat aikamoisen uudelleenherätyksen; taatusti lähtivät pölyt pyöristä!) Olimme varmasti aikamoinen näky, mutta lentokentillä on varmaan totuttu moiseen. Ehdimme aivan viimeisillä sekunneilla portille. Itse asiassa seurue, joka oli ilmeisesti odottanut paikkaa täydestä koneesta, oli jo päästetty portin ohi lentokoneeseen menevään käytävään, kun puuskutimme paikalle. Ilmeet olivat aika pettyneitä, kun marssimme ohi tavaroinemme ja heidät saatettiin takaisin portin toiselle puolelle.

Nuppu olisi ollut jo kauan unen tarpeessa, mutta ei vaan osannut nukahtaa rattaisiin kentällä. Edessä oli puolentoista tunnin lento Kansas Cityyn, ja ajattelin hänen nukkuvan sen ajan. Lähdössä kyselin vauvalle turvavöitä, mutta niitä ei kuulemma käytetä. Vähän oli orpo olo istua itse vöissä vauva vaan sylissä, mutta onneksi ei ollut turbulenssia matkalla. Syötin Nuppua lähdön ajan ja oikeastaan melkein koko matkan. Hän oli jo aivan uninen, itse asiassa varmaan liiankin uninen, mutta havahtui aina johonkin juuri ennen nukahtamista. Lento olikin aika työläs, nukuttamisyrityksiä ja viihdyttämistä. Suomessa kello oli jo puolen yön paikkeilla, mutta Miksu se vaan jaksoi ihan reippaana hereillä, vaikka ei ollut aiemmallakaan lennolla nukkunut yhtään. Oli ehkä oma virheeni patistella hänet torkkumaan hetkeksi, koska kerran nukahdettuaan poika meni selvästi yömoodiin, eikä meinannut herätä enää millään. Kone oli jo laskeutunut, mutta en vaan saanut häntä hereille. Lopulta nostin pojan seisomaan, tuin häntä pysymään pystyssä ja hoin "avaa silmät, avaa Miksu silmät, perillä ollaan...". Last in last out; taisimme olla viimeiset, jotka lähtivät koneesta, koska piti odottaa, että poika pääsi ulos omin jaloin. Äitinä se ei ollut ihan maailman parhaita hetkiä, mutta onneksi olimme jo perillä. Pääsimme muodollisuuksista läpi nopeasti ja vastassa meitä oli firman edustaja sekä pikkubussi matkalaukkuja varten. Laukkuja vaan ei näkynyt missään. Ihmettelimme niitä hetken, mutta päätin lähteä ihan väsyneiden lasten kanssa hotellille Pasin jäädessä selvittämään asiaa. Molemmat lapset nukkuivat automatkan ajan, ja itselläkin oli parempi fiilis, kun sain peiteltyä Nupun sänkyyn unille.

Kansasin lennolla Miksukin vihdoin nukahti.

Ensinäkemältä voisi todeta, että Kansas on Amerikan Pohjanmaata.

Väsynyt maailmanmatkaaja.

Kansas City, täältä tullaan!

Hotelli osoittautui kivaksi. Meillä on täällä kaksikerroksinen huoneisto, eli Miksulla oma huone yläkerrassa parisänkyineen ja kylppäreineen. Miksu tykkää siitä kovasti; itse asiassa niin paljon, että hätisteli viereen nukahtaneen Pasin keskellä yötä alas ja kantoi vielä tämän vaatteet ja kännykänkin perässä. Se on nyt Miksun valtakuntaa se. Nuppukin sinne on kyllä kovasti pyrkimässä, joten portaita kyllä saa vahtia jatkossa tarkkaan.

Ennen yöunille nukahtamista Miksu jaksoi kuitenkin asettua
 taloksi ja järjesteli omaisuutensa siististi lipastoon.

Menimme yöunille jo kahdeksalta illalla, eli aamuneljältä Suomen aikaa. Laskin, että olin itse valvonut neljäkymmentäviisi tuntia putkeen koneessa torkahteluja lukuunottamatta, joten uni tuli kyllä tarpeeseen. Yö meni silti vaihtelevasti; Nuppu oli vähän levoton. Luulenpa, että tämä alku on kaikkein rankinta hänelle. Miksu on jo iso ja osaa nukahtaa vieraissakin paikoissa ja ihan tykkääkin siitä, mutta Nupun kanssa on toinen juttu. Hän ei oikein osaa kotonakaan nukahtaa omaan sänkyyn, mutta nyt sekin taito pitäisi pikaisesti opetella, sillä päikkäreitäkään ei enää voi nukkua vaunuissa. Nyt tyttö on onneksi unilla. 

Seuraavaksi suuntaamme jonnekin lounaalle ja vähän ympäristöä katselemaan. Meillä on jo vuokra-auto käytössä ja hotellilla on shuttle service viiden mailin etäisyydellä, mikä helpottaa kaupunkiin tutustumista. Seuraava iso asia on asunnon hakeminen, ja siinä sitä sitten riittääkin haastetta ensi viikolle. Koulut menevät täällä kiinni 1.6. ja meidän agenttimme on seuraavan kerran töissä 30.5. Paljon siis pitäisi alkuviikosta tapahtua, sillä koulupaikka pitää varmistaa ennen kuin voimme sopia asunnosta. Pankkitilikin olisi kiva saada, ja puhelinliittymä.

Tänään treffataan ehkä myös Anni, virtuaaliystävä täältä KC:stä. Kiva tavata vihdoinkin kasvokkain! Pikkuveljeltäkin tuli juuri kuvaviestiä: "johan täällä olikin lattiat vuorokauden verran näkyvissä". Muuttopuuhat ovat siis siellä alkaneet ja näköjään ensimmäinen seinä on jo tapetoitu; kivalta näyttää! Siispä onnea uuteen kotiin ja kohti uusia seikkailuja, sekä siellä että täällä!

Vihdoinkin!