Two Weeks and Counting

Jos suunniteltu lähtöpäivä 8.5. pitää paikkansa, olemme kahden viikon päästä koneessa. Juuri nyt sitä on vähän vaikea uskoa, vaikka olemmekin pakanneet vimmatusti viime päivät. Pahvilaatikoita kyllä on kaikki paikat täynnä (mistä tätä tavaraa oikein tulee?), mutta vasta noin kolmasosa irtaimistosta on pakattu. Ja nekin sieltä helpoimmasta päästä, eli yläkaappien tavarat, joihin en muutenkaan ylety, ynnä muut harvoin tarvitut jutut.

Lääkärintarkastuksessa olemme käyneet kaikki, kissaa myöten. Jälkimmäinen tosin ihan sen vuoksi, että on mukavampaa jättää katti hoitoon, kun tietää, että kaikki on suunnilleen kunnossa. Aikuistenkin lääkärintarkastus oli varsin perusteellinen; labrojen yms. perusjuttujen lisäksi mm. tehtiin kuulotesti ja spirometria. Keuhokuvasta sentään saatiin itsemme puhuttua pois, vaikka sitäkin aluksi ehdotettiin.

Viisumeita meillä ei vielä ole, eikä sen myötä matkalippujakaan. USA:n maahanmuuttoviranomaiset haastattelivat Pasia Skypen yli muutama päivä sitten. Nyt meidän pitäisi vielä käydä Helsingissä suurlähetystössä vakuuttamassa, että elämmeYhdysvalloissa viisumiemme mukaisesti ja että aiomme varmasti palata takaisin Suomeen. Lähetystöhaastattelu vaatii henkilökohtaisen käynnin, ja juuri nyt päivänkin irrottaminen sitä varten tuntuu haasteelliselta, varsinkin kun pienimmäistä pitää kuljettaa mukana.

Asunto- ja kouluasiat Yhdysvaltojen puolella ovat vielä aivan auki. Alkuun meidän on tarkoitus asua hotellissa ja etsiä asuntoa sekä hankkia Miksulle koulupaikka syksyksi. Kokonaisuuden selvittäminen ei varmaankaan ole ihan helppo nakki aikaerosta vinksahtaneiden lasten (ja aikuisten) kanssa, kun samalla pitäisi hankkia myös autot, pankkitilit, sosiaaliturvatunnukset sun muut tarpeelliset asiat - ja pysähtyä parin tunnin välein ruokailemaan tai päiväunille. Soisin ainakin niiden asuntoasioiden jo vähän etenevän, nyt kun lähtöön on enää parisen viikkoa aikaa.

Passit meillä sentään on jo käpälissä. Lapsille piti hakea kokonaan uudet passit, jenkkeihin kun ei kelpaa se, että lapset olisivat vanhempien kanssa samassa passissa, ja Nupullehan meillä ei ollut vielä mitään dokumenttia olemassa. Kuvasin muksujen passikuvat kotona, koska en jaksanut lähteä kiikuttamaan vauvaa valokuvausliikkeeseen. Isoveljestä sai kasan sopivia otoksia alle minuutissa, mutta vauva osoittautui haastavammaksi kuvattavaksi. Oli vaikeaa saada tytöstä sellaista kuvaa, jossa hän katsoisi kameraan hymyilemättä. Kun tein jotain kiinnittääkseni huomion, se palkittiin heti hymyllä - positiivinen ongelma sekin! Kelvolliset kuvat saatiin, mutta poliisille kelpaamattomat making of -otokset olivat myös aika hauskoja. Kuvasta näkyy aika hyvin se, kumpi lapsista teki tasaisen varmaa sarjaa ja kumpi... no, jotain muuta.