maanantai 10. joulukuuta 2012

Guests from Finland

Heti Thanksgivingin jälkeen saimme toiseen otteeseen kovasti odotettuja vieraita. Pikkuveljeni E ja tyttöystävänsä S tulivat pariksi viikoksi meille Kansas Cityä katsastamaan. Meillä oli vauhdikas pariviikkonen, joskin jälkimmäisen viikon sairastelut vähän hidastivat tahtia. Oli kivaa kun oli vähän enemmän elämää talossa; muksutkin selvästi tykkäsivät, kun oli enemmän seuraa. Kiertelimme ostoksilla, kävimme syömässä, katselimme kaupunkia ja muutenkin olimme liikkeellä aika paljon. Me tytöt kävimme manikyyrissä ja osuivatpa Miksun partiovala sekä Bobcat Rank -merkin luovutusseremoniakin tuolle viikolle, samoin koulun luistelutapahtuma Skate Cityssä. Miksu tietysti oli koulussa päivisin, mutta ehdimme silti tehdä yhtä ja toista - tosin paljon jäi vielä tekemättäkin.

Odotetut vieraat saapuivat
mukanaan odottamattoman paljon tuliaisia.

E oli ollut sisällä ehkä viisi minuuttia,
kun Nuppu jo järjesteli hänet lukemaan kirjaa.

Skate Cityssä oli tällä kertaa Crazy Hat Party -teema.

Skate City.


Ensimmäisen kyläilyviikon lopulla Miksulle nousi kuumetta, ja hän oli koulusta pois muutaman päivän. Viikonloppuna meidän oli tarkoitus oli juhlia pikkujoulua, olipa Pasi tuonut oikein glögiäkin Suomesta. Pikkujoulusuunnitelmia lykättiin potemisen takia ja ajattelimme yhdistää ne sitten seuraavan viikon itsenäisyyspäivän juhlintaan. Lauantaina pääsimme Pasin kanssa ihan kahdestaankin ulkoilemaan, kun E ja S lupasivat laittaa lapset kotona nukkumaan. Todella harvinaista herkkua meille! Päätime mennä Plazalle toscanalaiseen Brio-ravintolaan, joka on ennenkin hyväksi havaittu. Kyllä kannatti, ruoka oli ihan taivaallista! Pasi sanoi, että siellä oli parasta pihviä, mitä hän on ikinä syönyt. Tosin se pihvi oli minun lautasellani.

Brion alkusalaatti talon tapaan ja bruschettaa.

Plaza jouluvalaistuksessa.

Tuhkimokärryt - vain prinssi puuttuu!


Ajomatkalla kaupunkiin Pasi valitteli vetämätöntä oloa ja päänsärkyä. Aavistelin pahaa ja ajoimme ravintolaan apteekin kautta. Lääkkeet pelastivat meidän illan, mutta kipeäksihän Pasikin sitten tuli, ja oikein kunnolla. Minä seurasin perässä keskiviikkona ja muutaman tunnin viiveellä myös Nuppu. Miksu oli tuolloin onneksi jo kunnossa, mutta Pasi edelleen aika kipeänä. Koska lento Suomeen oli enää kahden päivän päästä, kärräsimme Nupun saman tien lääkäriin, ja korvatulehdushan sieltä löytyi. Meillä oli ihan vastaava tilanne keväällä, kun olimme lentämässä tähän suuntaan. Silloin korvalääkäri kielsi lentämisen, ja tulomme siirtyi kahdella viikolla. Sillä kertaa se taisi olla ihan hyväksikin, koska olimme aika pulassa pakkaamisen kanssa. Nyt jos lento jäisi väliin, olisi todella hankalaa löytää korvaavia lentoja Suomeen juuri joulun alla.

Miksu pääsi Pack meetingissä opettamaan muille suomea.

Cub Scout Promise.

Upouusien Bobcat Rank -merkkien vertailua. 

Ja lopuksi popcorninmyyntikilpailun palkintojenjako...

...eli laumanjohtajan kakutus!


Lääkäri kuitenkin sanoi, että täällä ei ole tapana jättää lentämättä korvatulehduksen takia, eli maksimimäärä kipulääkkeitä vaan nassuun (sekä tässä tapauksessa myös korviin) ja koneeseen. Mietimme pitkään uskallanko lähteä yrittämään lentoa lasten kanssa. Korvakipu voi olla ilmanpaineen muuttuessa todella kovaa, ja jos se nousussa alkaa, asialle ei juuri mitään voi lennon aikana tehdä. Pahimmassa tapauksessa korva puhkeaa itseestään. Lento oli lauantaina, ja Pasi kävi Nupun kanssa uudestaan vielä perjantaina lääkärissä tilannetta katsomassa. Antibiootit olivat olleet päällä jo hetken, mutta tilanne ei ollut mihinkään muuttunut, mutta toisaalta ei myöskään pahentunut. Päätimme, että lähden lentämään lasten kanssa, ja jään sitten Chicagoon odottamaan paranemista, jos tyttö tuntuu kipuilevan lennolla. Olin lentämässä Suomeen lasten kanssa yksin, Pasi oli tulossa perässä parin viikon päästä, juuri jouluksi.


Ostoksilla.

Pampers Cruisers: vauhdin hurmaa!


Ihme kyllä E ja S eivät sairastuneet lainkaan, vaikka aika tarttuvaiselta tämä flunssa vaikutti. Meillä muilla oli kuumetta yli 39 asteen ihan useamman päivän ajan. Onneksi Pasi alkoi olla jo vähän paremmassa kunnossa silloin, kun itselleni osui pahin vaihe. Torstai-iltana menin sänkyyn kahdeksalta ja kömmin ylös perjantaina puolilta päivin. Kuumetta oli edelleen reippaasti, mutta pakko oli nousta pakkaamaan. Lentokentälle piti lähteä lauantaina aamusta, ja meille kolmelle piti pakata kaikki tavarat neljäksi viikoksi. Niin kipeä en sentään ollut, että olisin jättänyt homman Pasille (sitten meillä olisikin ollut mielenkiintoisia asuja seuraavien viikkojen ajan!). Siinä kunnossa ei kuitenkaan ajatus oikein enää juossut, joten tulos oli aika heikko minullakin. Suomessa mm. huomasin, että en ollut pakannut mukaan yhtään sukkia itselleni, mutta joulukoristeita kylläkin (jälkimmäisestä syytän kyllä Nuppua).

Meidän itsenäisyysjuhlamme kutistuivat tähän.


Lauantaiaamuna Nuppu vaikutti jo vähän paremmalta, joten oli mukavampi lähteä matkaan. Isille piti taas sanoa heipat pariksi viikoksi, mikä oli tosi kurjaa. Ei kuulemma ollut kivaa Pasinkaan palata kentältä tyhjään kotiin kaiken sen hulinan jälkeen. Me pääsimme matkaan ihan aikataulussa, tarkoitus oli lentää Helsinkiin Chicagon ja New Yorkin kautta.  E ja S olivat meidän kanssa samalla lennolla, mutta eri päässä konetta kaikilla lennoilla. Lentokentillä oli kuitenkin useampia käsipareja auttamassa, mikä helpotti suuresti. Olin varautunut korvakivun lääkitsemiseen paitsi kipulääkkeillä, myös Haribon nallekarkeilla (kyllä, niitäkin täältä joskus löytää!), ja jälkimmäiset pelastivat tilanteen nousussa ja laskussa, kun meinasi tulla itkua. Koska mahdollinen kipu tuntui olevan hoidettavissa melko helposti, jatkoimme Chicagosta New Yorkiin ja sieltä Helsinkiin asti. Ensimmäinen lento osoittautui korvakivun kannata vaikeimmaksi, vaikka helposti sekin meni, ja myöhemmillä lennoilla Nuppu jopa nukkuikin välillä nousut ja laskut. Miksukin sai nukuttua, mutta tietysti nämä nukkuivat aina eri aikaan, joten itse en ehtinyt torkkua. Unohdin matkalla ottaa omia kuumelääkkeitä, ja Helsingissä olo olikin kaiken reissaamisen jälkeen aika kurja. Maanantaina kävin Suomessa lääkärissä toteamassa itsellänikin tulehdukset sekä toisessa korvassa että poskionteloissa, kurkussa ja keuhkoputkessa. Eipä ihme, että olo oli huono.

Chicagon kenttä oli koristautunut ihan jouluiseksi.

Nukkuva lapsi. Lentokoneessa tuskin on ihanampaa näkyä.

Ja sitten se pelaava lapsi. Viihdettä lennolla riitti.


Vanhempani olivat olleet edellisenä iltana Helsingissä teatterireissulla. He olivat menneet sinne kahdella autolla ja jäivät vielä hotelliin yöksi meitä odottamaan. Nyt meillä oli siis hakijat vastassa lentoasemalla, ja se oli kyllä ihan luksusta kaiken reissaamisen jälkeen. Lapset pääsivät istuimiinsa nukkumaan ja parissa tunnissa olimme "kotona". Oli kiva tulla lumiseen Suomeen ja seuraaviksi viikoiksi olikin tiedossa paljon kivaa tekemistä ja rakkaiden ihmisten näkemistä - ja tulihan se isikin sieltä sitten jouluksi.

Enon kainalossa.





torstai 22. marraskuuta 2012

A Very Happy Thanksgiving

Kiitospäivää vietetään Pohjois-Amerikassa marraskuun neljäntenä torstaina. Sen varhaisimmat juuret juontavat ikiaikaisiin sadonkorjuujuhliin, ja kuten monilla muillakin pyhillä, kiitospäivällä on myös uskonnolinen taustansa - tosin ne pyhät eivät olleet syömistä, vaan paastoa ja rukoilemista varten.   Paastosta onkin sittemmin tehty melkoinen täyskäännös kohti amerikkalaisempaa kiitospäivää, sillä nykyään pääasia - tai ainakin yksi tärkeimmistä - taitaa olla juurikin syöminen.

Amerikkalaisen Thanksgivingin alkuna pidetään 1620-luvun alussa Englannin Plymouthista Mayflower-laivalla saapuineiden uudisasukkaiden ja Wampanoag-intiaanien yhteistä sadonkorjuujuhlaa. Laivamatka ja sitä seurannut ensimmäinen talvi olivat pienelle siirtokunnalle äärimmäisen rankkoja, mutta ystävällismielisten alkuperäisasukkaiden avustuksella he saivat maissinsa kasvamaan ja oppivat muutenkin uuden elämän aakkoset täkäläisessä Plymouthissa, Massachusettsissa. Esimmäistä uudella mantereella kasvatettua satoa juhlistettiin sitten yhdessä intiaanien ja uudisasukkaiden kesken. Ystävyys ja yhteisetyö kesti vuosikymmeniä ja se onkin yksi harvoista rauhanomaisen rinnakkaiselon esimerkeistä alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden välillä. 

On ollut mielenkiintoista päästä seuraamaan kiitospäivän juttuja Amerikasta käsin, sillä se on täkäläisistä juhlapäivistä sellainen, jota Suomessa ei juhlita lainkaan. Toki kiitospäivän pääpiirteet ovat tuttuja  leffoista ja tv-sarjoista - kukapa ei muistaisi Joeya tai Monicaa kalkkuna päässä. Yksityiskohdat ovat kuitenkin olleet ainakin itselläni hämärän peitossa. Niistäkin olen nyt saanut kivasti tietoa, kun Miksu on kantanut koulusta varsin paljon Pilgrims & Indians -aiheisia tehtäviä. Ja yllätys yllätys, kaupoissakin Thanksgivingin lähestymisen on huomannut. Täällä syksyn katkaisee useampikin juhlapyhä, sillä vasta hetki sitten korjattiin Halloween-koristeita ja Thanksgivingin jälkeen onkin jo pian joulu. Itse asiassa juuri kiitospäivän viikonloppu on monessa paikassa myös jouluvalojen sytyttämisen aikaa.

Thanksgiving on vahvasti perhejuhla ja sitä vietetään nimenomaan kotona ruokapöydän ääressä, ei niinkään ravintoloissa. Siksi olikin todella mukavaa saada kutsu Miksun luokkakaverin perheen luo Thanksgivingiä viettämään. Joseph on yksi Miksun parhaista kavereista ja mukana myös ESOL-kieliohjelmassa. Joseph on adoptoitu Kiinasta viime keväänä, mutta hän puhuu englantia jo todella sujuvasti - äidin mukaan kolme koko ajan pulisevaa isosiskoa ovat kovasti auttaneet asiassa. Minun mielestäni on aina mukava päästä seuraamaan miten Miksu on omien kavereidensa kanssa, siitä kun parhaiten näkee sitä hänenkin kielitaitoaan. 

Veimme tuliaisiksi viiniä, kukkia ja pikkuherkkuja, sillä en osannut mitenkään osallistua kiitospäivän herkkujen valmistamiseen. Pääosassa on kalkkuna ja sen kanssa tarjottava dressing tai stuffing eli leivänmuruista tehty mausteinen täyte, mikä muuten on oikein herkullista. Kalkkunan lisäksi tarjolla oli myös paistia, ja lisukkeina tarjottiin perunamuhennosta, bataattimuhennosta, erilaisia kasviksia, karpalokastiketta ja salaatteja. Ruokaa oli vähintääkin kuin suomalaisessa joulupöydässä, vaikka tätä juhlaa vietetään vain yhden päivän ajan. Perinteinen kiitospäivän jälkiruoka on sadonkorjuuaikana muutenkin suosittu kurpitsapiirakka, mikä myös on todella hyvää, vähän porkkanakakun makuista. Itse en ole suuri jouluruokien ystävä, joten täytyy sanoa, että perinteisiin jouluruokiin verrattuna Thanksgiving veti kyllä selvästi pidemmän korren. 

Pelkästään syömistä kiitospäivän vietto ei kuitenkaan ollut. Aluksi illan emäntä luki kappaleen ensimmäisen kiitospäivän vietosta, minkä jälkeen jokainen sai kertoa, mistä on kiitollinen. Perhe, koti ja terveys nousevat varmasti kaikkien listalla korkealle, mutta niillä on ihan erityinen merkitys perheessä, jossa kaikki lapset ovat tulleet Kiinasta. Näiden juhallisempien asioiden lisäksi lapset muistivat toki olla kiitollisia ihan arkisistakin jutuista, kuten paikallisten urheilusankareiden menestyksestä. Meidän perheessä päällimmäisenä mielessä taisi olla Pasin saapuminen kotiin pitkän työmatkailun päätteeksi, ja tulihan se isi sieltä vielä ennen kuin ehdimme edes kotiin lähteä. Lapset olivat onnesta ihan sekaisin, kova ikävä oli selvästi ollut puolin ja toisin. Piiitkän kaavan ruokailun jälkeen me aikuiset istuimme höpöttämässä, mutta lapsilla oli vielä energiaa pelata Wiin urheilupelejä. Tällainen oli meidän - ja Josephin - ensimmäinen kiitospäivä. Vähän suunnittelimme jo, että voisimme ensi vuonna juhlistaa sitä ihan perheen kesken ja muistella tätä vuotta. Kalkkunanpaiston jätän kyllä suosiolla väliin, mutta pumpkin pien voisin opetella itsekin tekemään.

Thanksgivin Holiday alkoi jo keskiviikkona,
ja vietimme Miksun vapaapäivän Loose Parkissa. 

Päivä oli taas vaihteeksi todella lämmin, taisi olla parikymmentä astetta.

Kioskilla.

Karkuun!

Näin nätisti mennään välillä.




Ennen lähtöä kiitospäivän juhlintaan Miksu keräsi koko porukan yhteiskuvaan
 - vain isi puuttuu vielä.

Tyttöjen juttuja. 

Poikien juttuja.

Kaikki valmiina.

Sainpas nämä samaan kuvaan!

Syöttötuoli unohtui, mutta autotallista löytyi lasten turvaistuin,
ja Nuppu pääsi oikein aikuisten pöytään syömään.

Lapsilla oli oma pöytänsä.

Tästä se alkaa.


Vihdoinkin!


Miikan koulussa tekemä Thanksgiving-juliste.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Greetings for Daddy

Pasi on nyt neljättä viikkoa työmatkoillaan, joten arki kolmestaan muksujen kanssa on tullut tutuksi. Reissaamisen aluksi Pasi sentään pääsi Denveristä viikonlopuiksi kotiin (työkaverit paiskivat silloinkin töitä), mutta viime viikolla hän lensi Denveristä suoraan Suomeen ja on sillä tiellä edelleen. Meillä on lasten kanssa ollut täällä silti varsin mukavaa, joskin puuhaa riittää. Miksun pitkien koulupäivien jälkeen illat ovat tosi lyhyitä, ja yksistään esimerkisi iltarutiineihin menee niin kauan aikaa, etten oikein vieläkään osaa aloittaa iltapuuhia ajoissa.

Muksut olisivat varsin mielellään lähteneet Pasin mukaan.


Pasi pääsee Suomessa (työrupeamasta selvittyään) käymään raksalla ja moikkaamaan myös meidän Minni-kissaa. Ihan pikkuisen olen kateellinen myös rauhaisasta hotelliasumisesta (Helsingin Strandissa, jossa ollaan usein oltu kahdestaan), vaikka siellä päässä taitaa ikävä olla tässä vaiheessa jo häiritsevän suurta. Töitäkin reissussa on saanut paiskia ihan tosissaan, helposti 12-, jopa 16-tuntisia päiviä. Jopa mantereen vaihdon jälkeen tekivät suoraan viikonlopun yli töitä. Täällä päässä taitaakin sitten mennä useampi päivä matkoista ja töistä palautumiseen. Näin yksin ollessani en itsekään osaa mennä järkevään aikaan nukkumaan, vaan viime viikkoina on tullut valvottua yökausia. Taitaa olla molemmilla aikamoinen jet lag tämän kuukauden jälkeen.

Ulkoilua kotosalla. 


Bloginkin puolella on ollut hiljaisempaa, sattuneesta syystä, mutta laitanpa nyt sekalaisia kuulumisia meidän kuluneelta viikolta ja samalla terveisiä isillekin oikein kuvien kanssa. Viime torstaina Miksun koululla järjestettiin Thanksgiving Lunch, jonne vanhemmatkin saivat mennä lounaalle. Tarjolla oli kalkkunaa ja sen täytettä (stuffing; melko hyvää, maustettua leivänmuruseosta) sekä erilaisia kasviksia. Nuppukin tykkäsi kovasti sekä täytteestä että jälkiruuaksi tarjoilluista mansikoista. Koulun kahvilan kasvispöytä näyttää aina tosi herkulliselta, ja mm. tuoreita mansikoita taitaa olla siellä ihan joka päivä, mikä on aika käsittämätöntä.

Jälkkäriä.


Perjantaina lähistöllä asuva ystäväni järjesti meille Finnish Holiday Partyn. Meillä on täällä tyttöporukka (tai siis äitiporukka), jonka kanssa järjestetään kaikenlaista tekemistä ihan viikottain, lasten kanssa ja ilman. Katrina puhui asiasta ensimmäisen kerran jo viikkoja sitten, mutta en ottanut sitä niin kovin tosissani, myötäilin vaan kohtelilaasti. Samana päivänä hän kuitenkin laittoi sähköpostia, jossa oli suunnitellut jo puolet tilaisuudesta valmiiksi. Lupasin tehdä juhliin suomalaisia joulupipareita isoisoäitini reseptin mukaan, tai Miksuhan ne piparit lopulta teki. Ainekset olivat kuitenkin sen verran erilaisia kuin koto-Suomessa, että aivan oikean makuisia niistä ei kuitenkaan tullut, mutta ihan syötäviä kuitenkin. Lähikaupasta löytyi Pandan lakritsia ja Katrina oli onnistunut hankkimaan jopa suomalaisia hapankorppuja. Miksu oli ikionnellinen, kun sai ylimääräiset juhlista mukaansa. Ohjelmassa oli myös Suomen lippujen väritystä, karttapallotehtävä sekä jouluporon askartelua jätskitikuista. Kuuntelimme Ipanapan lastenlauluja ja valistimme lapsia siitä, missä joulupukki oikeasti asuu (nämä täällä oikeasti kuvittelevat, että pukki asuu pohjoisnavalla!). Isäni oli onnistunut löytämään Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirjan englanninkielisen version, ja sitä varmaan luetaankin ahkerasti lähiviikot sekä kierrätetään kaveripiirissä. Meillä oli kaiken kaikkiaan tosi mukavaa ja olen kyllä aika onnekas, kun olen täällä löytänyt Katrinan ja muiden porukan naisten kaltaisia kavereita. Ystäviä ei voi ikinä pitää itsestäänselvyytenä, ja vielä vähemmän odotin täältä löytyvän niin monia kivoja tuttavuuksia. Se on iso asia, mikä taas osaltaan vaikuttaa paljonkin viihtymiseen täällä.

Joulupiparituotanto on tarkkaa puuhaa.

Jouluuporoja tuotannossa.

Tällaisia niistä sitten tuli. 

Cute as a Cupcake.


Iltapäivästä kävimme lasten kanssa treffaamassa harrastelijavalokuvaajaa, joka otti edullisesti lapsista sarjan kuvia. Sain asiasta vinkin samaisen tyttöporukan kautta, ja treffasimme Prairie Villagessa sijaitsevan kirkon puistossa, jossa oli monia valokuvauksellisia kohtia. Kyseessä oli hyväntekeväisyystempaus; lahjoittamalla aikaansa ja taitojaan Alicia keräsi rahaa pienen Lucy-tytön muistorahastolle. Lucyn äiti on hänen hyvä ystävänsä, ja pikku-Lucy oli menehtynyt pari vuotta sitten aivokasvaimeen. Rahaston avulla he tekevät hyväntekeväisyystyötä ja haluavat siten muistaa pientä tyttöään. Tarinan kuultuani olin aivan itku kurkussa minäkin, niin pahalta se tuntui. Lucy oli ollut juuri Nupun ikäinen. Itselleni täysin vieraan ihmisen kanssa sitten itkeä tihrustimme keskellä kirkon puistoa, mutta hetken päästä jo nauroimme itsellemme. Joka tapauksessa Lucyn rahasto sai pienen lisän, me mukavan uuden tuttavan ja kasan kivoja valokuvia - sekä vinkin lähistöllä olevasta leikkipuistosta.

Olimme ensimmäistä kertaa Prairie Villagen alueella, joten lähdimme vielä katsastamaan kehuttua leikkipuistoa, koska meillä ei varsinaisesti ollut kiire minnekään. Miksu tykkäsi puiston vekottimista ja Nuppukin löysi sieltä keinuja ja vähän jotain kiipeiltävääkin. Puistossa oli työpäivän päätteeksi myös aika paljon muuta väkeä, ja taas saimme useamman kerran kertoa mitä kieltä puhumme, mistä tulemme ja miten täällä viihdymme. Täällä ei tarvitse kyllä koskaan olla yksin, juttuseuraa löytyy aina. Puistossa viihdyimmekin ihan pimeän tuloon asti, ja illalla uni tulikin sitten nopsaan - ainakin muksuille.

Nuppu menee. 

Miksun suosikki; jonkinlainen roikkumisvekotin.
Ja niin, tännekin kuulemma pitää päästä uudestaan.

Isoveljen kanssa pääsi vähän isompaankin liukumäkeen.

Kotiinlähdön aika.

Lauantaina oli vuorossa Miksun partion retki Legolandiin. Miksulla on sinne vuosipassi (syystäkin, sillä poika jaksaisi olla siellä vaikka joka viikko) ja olemmekin käyneet siellä jo pari, kolme kertaa. Miksu temmelsi kavereiden kanssa, minä viihdytin päikkäreistä kieltäytyvää pikkusiskoa ja pidin Skype-palaveria Suomen suuntaan. Helsingissä tyttökaverit olivat kokoontuneet illalliselle ystävän luokse, liimailivat siellä irtoripisiä ja valmistautuivat ravintolailtaan oikein pitkän kaavan mukaan. Olisi ollut niin kiva olla siellä mukana, mutta pääsinpähän osallistumaan edes vähän. (Muutaman viikon päästä sitten uusiksi Turussa, soooo looking forward to it!) Miksu viihtyi Legolandissa pitempään kuin yksikään muu partiolainen, joten ilta oli jo hämärtymässä, kun ajelimme kotia kohti. Koska olimme olleet koko päivän sisätiloissa, halusin vielä ehtiä vähän ulkoilemaan. Niinpä päätimme skipata kotona kokkaamisen ja reippailimme läheiseen Coach's-sporttipubiin illalliselle, tuli samalla tehty pieni kävelylenkkikin. Törmättiinpä siellä sattumalta tuttuihinkin, eli ei tämäkään niin kovin suuri kaupunki lopulta ole.

Crown Centerille on jo pystytetty pormestarin joulukuusi.
Muuten on vielä aika kesäisen näköistä.

Myös luistinrata on avattu. Lämminverisimmät luistelevat t-paitasillaan, hrr.

Nuppu taitaa jo olla valmis siirtymään vauvanruuista eteenpäin.

Sunnuntai-iltana kävimme kaupungin toisella laidalla Briarcliff Villagessa katsomassa jouluvalojen sytytystä. Luvassa oli myös laser-show (aika laimea, mutta Miksuun kyllä upposi), joululauluja sekä joulupukin tapaaminen. Joulupukin juttusille jonottaessamme Miksu intoili, että pääsee sitten puhumaan suomea joulupukin kanssa. Vähän huolestuneena yritin vihjailla, että ehkä englannin taitojen esitteleminen tekisi suuremman vaikutuksen ja voisi vaikuttaa myös lahjojen määrään, mutta turhaan. Harmi kyllä pukilta oli kuulokoje unohtunut Korvatunturille, joten kommunikointi oli vähän vaikeaa. Pukki lupasi kuitenkin tulla jouluna meitä Suomeen moikkaamaan. Illlan pimetessä jouluvalotkin sytytettiin ja tulihan siinä vähän jouluinen olokin. Kuuntelimme musiikkiesityksiä ja nakersimme perjantailta yli jääneitä joulupipareita. Kaipaamaan jäimme lähinnä vain glögiä ja lunta, mutta niitäkin saattaa hyvällä tuurilla vielä tänne järjestyä.

Joulupukin juttusille jonottamassa.

Odotus kannatti, eikä Nuppukaan edes vierastanut.


Joulumusiikkia esittivät koululaiset ja jokin jazz-orkesteri.

Valot päällä.

Laser-show :)

Suihkulähde, tietysti, KC:ssä kun ollaan. 

Lisää suihkulähteitä ja lapsia.


Tänään olimme pitkästä aikaa lähempänä KC:n keskustaa Loose Parkissa (muistattekos viime kesältä?) leikkimässä ja ystäviä tapaamassa. Jouluinen fiilis oli tipotiessään, kun puistossa tarkeni taas ihan paitasillaan ilman takkia. Nautin kyllä täysillä tästä kurattomasta, aurinkoisesta ja kuivasta marraskuusta. Varsinkin lasten kanssa tämä on mahtavaa; emme edes omista kumisaappaita tai välikausivaatteita! Puistoilun jälkeen jatkoimme Plazalle lounastamaan ja Scooter'sin jätskibaariin jälkkärille. Plazan liikkeissäkin olisin halunnut kierrellä, mutta siinä vaiheessa sainkin jo lähteä ajelemaan kotiin koulusta palaavaa Miksua vastaan.

Loose Parkissa.

Nuppu oli aika paljon pienempi tyttö,
kun viimeksi näissä keinuissa keinuttiin.
Yhtä iloinen kuitenkin.

Miksun luokalla oli tänään koulussa erikoispäivä, Behaviour Bingo Pajama Party. Luokassa on satanumeroinen bingotaulukko, johon oppilaat saavat arpoa uusia numeroita palkinnoksi hyvästä käytöksestä. Tässä vaiheessa lukukautta oli sitten ensimmäinen suora ansaittu, mistä hyvästä kouluun otettiin mukaan pyjama, tyyny, pehmolelu ja limpparia. Opettaja tarjosi popcornit ja iltapäivän he olivat saaneet pötkötellä yöpuvuissaan lattialla, syödä poppareita ja katsella jotain opettavaista lastenohjelmaa. Tämä ei tosin ollut edes ensimmäinen kerta, vaan noin kuukausi sitten oli koko koulun Pajama Day, ja silloin kouluun mentiinkin yöpuku päällä. Koulubussissa oli hauskan näköistä väkeä, ihan kuin kaikki olisivat nukkuneet pommiin. Onkohan Suomen kouluissa mitään vastaavia tempauksia? Täällä tuntuu pitkien koulupäivien vastapainoksi olevan kaikenlaista erikoisaktiviteettia vähän väliä.

Pyjamapartylainen.


Tänään olikin sitten viikon viimeinen koulupäivä, sillä nyt alkoi koulussa Thanksgiving holiday. Huomiseksi keksitään jotain kivaa Miksun vapaapäivän kunniaksi ja torstaina sitten on vieläkin tärkeämpi päivä, kun saamme isin vihdoinkin kotiin. Sitä ennen meidät on kutsuttu Miksun luokkakaverin perheen luokse Thanksgiving dinnerille. Mukava nähdä kuinka sitä täällä juhlitaan - ennakkotietojen mukaan kysymys on syömisestä, syömisestä ja syömisestä, vähän kuin meillä jouluna. Ja siitä, että mietitään niitä asioita, joista voi olla kiitollinen - itselläni on mielessä useampikin. (PS. Pasi: muista salmiakki, Fazerin sininen, hapankorput ja glögi. Kiitos.)

Thanksgiving 101
- eiköhän me tällä ohjeistuksella pärjätä.