Crazy or Great?

Sopimuksen allekirjoituksen jälkeen mietimme ensimmäisen vuorokauden ajan vähän kauhuissamme sitä, mihin me oikein olemme ryhtymässä. Käytännössä esimerkiksi jätämme keittiön pöydälle aikamoisen sekin rakentajaa varten ja toivomme heidän tekevän meille talon sillä aikaa kun olemme poissa -  käytännöllistä vai umpihullua? Mutta niinhän siinä nytkin kävi, että asia vei mennessään: mitä enemmän netistä ehdimme asioita penkomaan, sitä innostuneemmin olemme lähtöä tehneet. Jos se NYT kariutuisi johonkin, olisi pettymys aikamoinen eikä sitä oikein korvaisi Välimeren-loman varaaminen kesäksi. 

Kaupungissa riittää varmasti nähtävää ja tehtävää vähän joka viikonlopulle. Kansas City on kuuluisa barbeque-keittöstään ja jazz-musiikista, ja shoppailumahdollisuuksiakin riittää. Nyt keväällä siellä aukeaa Legoland ja joku suuremman puoleinen akvaario, joista Miksu tykkää varmaan kovasti. Arkeen toivon Miksulle löytyvän jonkun kivan harratuksen, josta saisi kavereita, ja Nupulle ja itselleni myös kontakteja ja uusia ystäviä. Pidemmillä lomilla yritämme päästä jonnekin vähän kauemmas. Lasten kanssa mitään seikkailulomaa tai Route 66:n ajamista emme voi harkita, mutta kelpaa se resort-elämäkin oikein hyvin. Vieraitakin saamme toivottavasti Suomesta moneen otteeseen (tervetuloa!). Jouluksi todennäköisesti lennämme itse Suomeen, ajattelin tulla lasten kanssa tänne ehkä pariksi, kolmeksikin viikoksi. Ja keväällä sitten, kun komennus loppuu, niin ehdimme toivottavasti vielä lomailla siellä suunnalla. Vähän jo haaveilin, josko silloin lentäisi Havaijille ja sieltähän ei sitten olisikaan kuin kivenheitto Australiaan… Mitä enemmän sitä miettii, sitä enemmän alkaa tuntua siltä, että vuosi on itse asiassa tosi lyhyt (liian lyhyt?) aika. Juuri kun on päässyt asettumaan paikalleen ja kotiutunut, pitäisi taas pakata ja palata. Jatko-optio olisi hieno juttu, mutta meidän tapauksessa varmaankin ihan mahdoton - firma haluaa saada investointinsa maailmalta takaisin. 

Innostuksen ja suunnittelemisen rinnalla ovat asunto- ja kouluasiat kuitenkin edelleen niitä, jotka ovat mietityttäneet. Asuntoja etsiessäni törmäsin aluksi painajaismaisiin loukkoihin: kokolattiamatolla päällystettyihin keikkakämppiin, joiden kalustus on haalittu kasaan ties mistä. Sellaisessa ei voisi asua edes viikkoa, ei varsinkaan pienen, lattianrajassa mönkivän vauvan kanssa. Löytyihän sitten niitä mukaviakin asuntoja, perussiistejä ja riittävän tilavia. Monissa  yhtiöissä on pihalla uima-allas, ja jos kuntosali löytyy omasta yhtiöstä, sinne voisi joskus jopa ehtiäkin. (Ja paikallisen ruokakulttuurin tuntien syytä olisikin.) Toivomuslistalla (siellä utopian puoleisessa päässä) olisi myös se, että kotoa voisi poistua ilman autoa, vaikka saattamaan lasta kouluun, käymään lähikaupassa tai puistossa. Se taitaa kuitenkin olla mahdotonta. Lähempänä keskustaa olisi parikin mukavan eläväistä aluetta kauppoineen ja ravintoloineen, mutta siellä ongelmana on julkisten koulujen huono taso. Kauempana koulut ovat parempia, mutta siellä risteilevät myös isot tiet ja asuntoyhtiöt ovat erillään kukin omien porttiensa takana.

Surffaillessani törmäsin myös KC:ssä asuvaan suomalaiseen naiseen, jonka kanssa ollaan vaihdettu sähköposteja jonkin verran. Hän on ollut korvaamaton apu asunto- ja kouluasioissa. Lisäksi muutamalla ystävällisellä viestillä - häneltä, kouluista, huoneistofirmoilta - on ollut valtava merkitys, ja on ollut todella kiva ajatella, että kohta pääsemme matkaan!

An Offer You Can't Refuse

Joulukuussa Pasi siis kuuli ensimmäistä kertaa alustavasti mahdollisesta komennuksesta. Mahdollisuus oli pitkään täysin teoreettinen, mutta CV:n ja hakemuksen hän hankkeeseen kuitenkin lähetti. Alkuvuodesta oli asiaan liittyen kurssi, jonka osallistujien joukosta valittaisiin ne muutamat henkilöt, jolle komennusta todella tarjottaisiin. Pasi kävi kurssin samalla viikolla kun itse hehkuin kotona 39 C kuumeessa. Pidimme sormet ristissä peukkuja sen puolesta, että Pasi ei sairastuisi - poissaolo kurssilta olisi merkinnyt meidän osaltamme hankkeen kariutumista. Itse en tuolloin ajatellut lähtöä kovin realistisena mahdollisuutena, mutta näinpä vain saimme kutsun jatkoon ja koko perheen haastatteluun. Elettiin helmikuun viimeisiä päiviä, ja vasta silloin aloimme todella ajatella, että ehkä lähtö olisikin mahdollinen. Olimme kyllä melko varmoja, että rakennusprojekti nähtäisiin sen luokan riskinä, että meitä ei valittaisi - ja lähellä se kai olikin. 

Meidän oli olosuhteiden pakosta otettava Nuppu mukaan haastatteluun, ja kuten aina lasten kanssa, hän heräsi juuri kyseisenä aamuna poikkeuksellisesti niin aikaisin, että oli haastattelun aikaan jo ihan valmis ensimmäisille päiväunille. Pakkasin tytölle mukaan kasan leluja, joiden avulla olisi pärjättävä tunti, pari. Samaisena aamuna oli kuitenkin tapahtunut muutoksia myös haastattelijoiden puolella, ja kaksi henkilöä kolmesta olikin puhelinyhteyden päässä. Rapisevilla ja helisevillä leluilla leikkiminen oli siis pois viihdytysvalikoimasta, mutta saimme kuitenkin jotenkuten asiat keskustelua. 

Vaihtoehtoisina komennuspaikkoina olivat Victorian kaupunki Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa sekä Kansas City Yhdysvaltojen puolella. Olimme kuulleet nämä vaihtoehdot vähän aikaisemmin ja pikaisen tutkimisen perusteella valinneet mieluisammaksi kohteeksi Victorian. Haastattelun tuloksen piti tulla seuraavalla viikolla, mutta jo parin tunnin päästä Pasi soitti ja kertoi, että meidät on valittu lähtijöiksi ja kohteena olisi toivomamme Victoria. Tässä kohtaa on pakko tunnustaa, että innostuksesta huolimatta olin aluksi myös aika kauhuissani ja päässäni pyöri ziljoona kysymystä: miten järjestyvät muuttoasiat ja rakentaminen, entä Miksun koulunkäynti, kielen oppiminen ja niin edelleen. Vaikka olimme saaneet juuri sen mitä olimme toivoneetkin, menin silti melko ristiriitaisin ajatuksin ulos nukuttamaan vauvaa päiväunille. Hetken päästä Miksu kurkistaa ovesta ja iloisesti hymyillen kysyy: "äiti, menenkö mä siellä Kanadassa sitten shool?" Hän oli omaa kuvasanakirjaa tutkimalla etsinyt käännöksen sanalle "koulu" ja tuli ylpeänä esittelemään oppimaansa. Huoleni olivat - sillä erää - tipotiessään, ja tuollaisesta asenteesta voi aikuinenkin ottaa oppia.

Alkoi hurja surffaaminen ja tiedonhankinta netistä. Victoria vaikutti mahtavalta paikalta: juuri sopivan pieni lapsiperheelle, mutta riittävän kokoinen ollakseen mielenkiintoinen ja paljon nähtävää ja koettavaa lähiympäristössä. Lisäksi Vancouver Islandin saari on kuuluisa upeasta luonnostaan ja ulkoilumahdollisuuksistaan - sekä puumista ja karhuista. Reilun viikon ehdimme intoilla Victoriasta ja selvittää sinne asettautumista, mutta sitten alkoi tulla huonoja uutisia Miksun koulunkäynnin mahdollisuuksista. Juristit selvittivät asiaa rapakon molemmin puolin, mutta lopulta tuomio oli, että Kanadan puolella emme saisi Miksua paikalliseen kouluun viisumiasioiden takia. Se vaatisi kuulemma molemmilta vanhemmita työluvat ja opiskelijaviisumin lapselle (myös yksityiskoulussa), ja työlupia ei ollut tarkoitus hakea - eikä niitä tässä aikataulussa olisi saanutkaan. Kotikoulu olisi ollut ainoa mahdollisuus, ja tietoaineiden puolesta olisin ehkä uskonutkin sen onnistuvan. Käytännössä siitä ei kuitenkaan olisi tullut mitään, jos 7-vuotias olisi ollut vuoden verran kotona äidin ja vauvan kanssa. Siispä palattiin taas lähtöruutuun, ainoana vaihtoehtona jo kertaalleen hylätty Kansas City ja harkinta-aikaa päivän verran. Ja yöt päälle.

Asiaa ei oikein helpottanut se, että mitään tietoa asumisesta tai kouluista emme ehtisi etukäteen saada, ja sopimusta hoputeltiin allekirjotettavaksi pian. Pitää vain luottaa siihen, että asiat halutaan hoitaa hyvin. Kuitenkin kodin turvallsuus, viihtyisyys sekä ympäristö kouluineen on todella iso asia viihtymisen kannalta, ja KC:n kaltaiseen paikkaan kun ollaan menossa, niin skaala on kovin laaja hyvässä ja pahassa. Pohdimme asioita monelta kantilta, lähtemistä yleensäkin, sekä juuri Kansas Cityä, mutta kaikesta epävarmuudesta ja ajoituksen haasteellisuudesta huolimatta tiesimme kai jollain tasolla koko ajan, että tällaisesta mahdollisuudesta ei vaan voi kieltäytyä. Jos jotain pitää katua, niin mieluummin sitten niitä tekemisiä eikä tekemättömyyksiä. Joten (ystävääni lainatakseni), Kansas City, here we come!

Decisions, Decisions...

Jonkun mielestä meidän ajoituksemme on karmaisevan huono. Toisten mielestä se on loistava! Totuus lienee jossain välimaastossa ja selvinnee seuraavan vuoden mittaan. Olemme lähdössä reilun vuoden työkomennukselle Kansas Cityyn, ja samaan aikaan meille pitäisi rakentua talo tänne Suomeen. Päätös lähdöstä tehtiin viikko sitten, sopimus on allekirjoitettu eilen ja matkaan pitäisi lähteä kuuden viikon päästä.

En oikein itsekään tiedä miten tähän on tultu, kaikki kävi lopulta vähän äkkiä. Tosin kipinä on kytenyt jo pitkään. Kymmenisen vuotta sitten saimme mahdollisuuden viettää muutaman kuukauden Australiassa ja matkustella vähän kaukoidän suunnalla. Australia, australialaiset, rento elämänmeno ja kulttuuri sekä Melbournen kaupunki veivät sydämen, joten takaisin on ollut ikävä monta kertaa. Sopimus kuitenkin loppui aikanaan ja työt sekä opiskelut Suomessa odottivat, joten aikamme matkusteltuamme tulimme kiltisti kotiin. Tarkoituksemme oli kuitenkin palata takaisin mahdollisimman pian. Olin asiasta niin varma, että minulla vieläkin on laatikon pohjalla 400 Australian dollaria, koska niitähän tarvitaan ihan kohta, kun olemme sinne menossa. En yleensä harmittele menneitä, mutta jos jokin katumuksen aihe pitäisi nimetä, se olisi kyllä se, että ylipäätään palasimme kotiin. Australiassa ollessa pitempikin oleskelu siellä olisi ollut mahdollista järjestää, mutta täältä käsin työluvan saaminen ilman työpaikkaa tai toisinpäin osoittautui varsin hankalaksi. Väliin tuli klassisesti elämä itse, emmekä lopulta tehneet mitään suurta irtiottoa. Vuosien ajan kuitenkin leikimme ajatuksella lähteä vielä jonnekin, mutta tarpeeksi pontevasti emme asiaa ajaneet tai sitten eteen ei vaan tullut sopivaa mahdollisuutta.

Perheemme kasvoi ensin pienellä, nyt jo kohta seitsemän vuotta täyttävällä pojalla. Kotimme alkoi käydä pikku hiljaa pieneksi, mutta viihdyimme täällä niin hyvin, että emme halunneet muuttaa minnekään. Katselimme kuitenkin vaihtoehtoja ja kohdalle osuessa ostimme erään tontin pari vuotta sitten, vähän niin kuin varmuuden vuoksi. Emme kuitenkaan ryhtyneet rakentamaan, vaan jatkoimme katselua. Ajatus rakennusvuodesta ei kauheasti houkutellut,  ei myöskään nykyisen naapuruston jättäminen. Takana kummitteli myös ajatus jostain muusta: sitten olisi taas yksi sitoumus enemmän ja lähteminen jonnekin ihan muualle entistäkin epätodennäköisempää. Huvittavaa, miten sitoutumiskammoisia sitä voivatkaan olla naimisissa olevat kahden lapsen asuntovelalliset vanhemmat... vapaus on tässä elämänvaiheessa kovin teoreettinen käsite.

Viime kesänä perheeseemme syntyi suloinen tyttö, ja iloisen tapahtuman myötä tosiasiat oli tunnustettava: jonnekin tästä on lähdettävä. Kun vuosien katselusta huolimatta sopivaa vaihtoehtoa ei ollut tullut vastaan, aloimme lämmitellä ajatusta rakentamisesta. Koska meillä ei kolmihenkisenäkään perheenä ollut mitään vapaa-ajanongelmia saatikka sitten epärealistisia ajatuksia omista taidoistamme rakentamisen saralla, oli ainoa vaihtoehto avaimet käteen -sopimuksen tekeminen. Niinpä sitten joulukuussa 2011 allekirjoitimme sopimuksen talon rakennuttamisesta. Ja samalla viikolla mies tuli töistä kotiin ja sanoi: "et ikinä arvaa mitä multa tänään töissä kysyttiin."