Happy Hunting?

Kuusi päivää KC:ssä on takana ja aika on mennyt varsin pitkälti asunnon hakemiseen. Pari ensimmäistä päivää tosin otettiin vähän rauhallisemmin, käytiin Country Club Plazan ravintola- ja shoppailualueella ja tavattiin tuttuja. Sen jälkeen ollaankin sitten aika tiiviisti kierrelty eri kaupunginosia ja etsitty asuntoa sekä selvitetty Miksun koulujuttuja, välillä jo väsymiseen asti.

Haasteena täällä on se, että itse KC:n alueella julkiset koulut ovat varsin kehnoja. Heti kaupungin ulkopuolella olevissa lähiöissä (itsenäisiä kaupunkeja nekin) on kuitenkin pari ihan USA:n kärkipään koulupiiriä. Näyttääkin siltä, että meidän pitää asettua hyvän koulun perässä vähän kauemmas kaupungista - mikä ei välttämättä ole huono vaihtoehto ollenkaan. Huoneistoja etsiessämme olemme kuitenkin huomanneet, että kauempana olevat kohteet ovat usein aika eristyksissä, eli asuinalueen ulkopuolella ei välttämättä ole kävelyetäisyydellä oikein mitään tekemistä - ja sitä ainakin itse kaipaisin, lasten kanssa kotona kun tulen seuraavan vuoden viettämään (minua vähääkään tuntevat tietävät kyllä miten pitkään viihdyn ihan vaan kotosalla...). Kansas City, kuten monet muutkin USA:n kaupungit, on rakennettu aika pitkälti autoja varten, eli useimmista paikoista ei ole tarkoituskaan päästä minnekään ilman autoa, eikä se tunnu paikallisia häiritsevän. Meitä pidetäänkin varmaan vähän outoina, kun kyselemme jatkuvasti, mitä löytyy kävelymatkan päästä. Paikalliset eivät juurikaan ymmärrä, että joku voisi oikeasti haluta kävellä yli mailin - varsinkaan kauppaan.

Townhouse voisi olla kiva, mutta huoneisto on huolettomampi ja ehkä turvallisempikin.

Onkohan tässä edes uima-allasta?

Eilen innostuimmekin sitten lähellä keskustaa olevasta apartmentista, joka sijoittuu mukavasti ison puistoalueen, jokirannan sekä Plazan huvialueen viereen. Siellä tosin olisi saatavilla vain kahden makuuhuoneen asuntoja, mutta olimme jo valmiit harkitsemaan sellaistakin, kun parempia vaihtoehtoja ei tuntunut löytyvän. Pikainen selvitys alueen kouluista paljasti kuitenkin karun totuuden: lähellä olevat ala-asteet ovat asteikolla 1 - 10 (kymppi on hyvä) suorituneet ykkösen edestä, eli niitä emme voisi harkita. Soitto yksityiskouluihin kertoi niiden olevan joko täynnä tai varsin kalliita ($17 000). Takaisin lähtöruutuun siis.

Suurin plussa julkisissa kouluissa on se, että lähes kaikissa niistä on ns. ESOL-ohjelma (English for Speakers of Other Languages), jossa opetetaan erikseen englantia ei-englanninkielisille tai englantia heikommin puhuville. Tämä on erittäin tärkeä juttu Miksun kannalta, sillä ensi syksyn koulunaloitus on varmasti joka tapauksessa aika rankka. Niinpä suuntasimme auton nokan tänäänkin kohti etelää ja Overland Parkin hyviä kouluja. Olemme nyt kahtena päivänä tavanneet näiden koulupiirien edustajia ja tapaamisten jälkeen on ollut todella hyvä ja luottavainen mieli kouluasioiden suhteen - kunhan vain vielä löytäisimme samalta suunnalta kivan asunnon.

Asunnonhakupäivät ovat olleet pitkiä ja lapsille tosi rankkoja - Nuppu on nukkunut molemmat päikkärinsä autossa ja ruoka-ajat ovat menneet vähän miten sattuu. Miksullekaan ei ole ollut kiva kulkea meidän mukana, hän kun kaipaisi jotain kivaakin tekemistä ja ihan fyysistä liikkumistakin välillä. Muutaman kerran Interstatea ajellessa Nuppu on huutanut suoraa huutoa, eikä itku ole aina ollut kaukana etupenkilläkään.

Kodittomat rassukat asunnonhaussa.

Onneksi autossa on enimmäkseen kivaa.

Maanantaina kaarsimme hotellin parkkipaikalle sattumalta juuri kun Memorial Dayn ilotulitus oli alkamassa.

Meillä on ollut tarkoitus saada sijoittumiseen tukea paikalliselta agentilta, joka oli lomien ja pyhäpäivän takia käytettävissä ensi kertaa vasta tänään. (Miksu oli muuten agentista ihmeen innoissaan, kunnes kuuli, että hän ei olekaan mikään salainen agentti, vaan lähinnä kiinteistönvälittäjää vastaava henkilö.) Tänään kun lähdimme koulupiirin edustajan palaverista tapaamaan agenttia ja hänen ehdottamaa kohdetta, oli turnausväsymys huomattavasti korkeammalla kuin odotukset. Ensimmäinen paikka olikin pettymys, sillä tarjolla oli vain kolmio. Toinen paikka sen sijaan tuntui vastaavan kaikkiin odotuksiin, ja teimmekin siitä heti jo alustavan varauksen, ettei kukaan muu ehdi väliin. Asunto vapautuu kuitenkin vasta heinäkuun alussa, ja matkalla on vielä muutamia selvitettäviä asioita ennen kuin voimme sanoa, että meillä on koti tiedossa. Nyt näyttää kuitenkin jo huomattavasti valoisammalta kuin aamulla, joten toivottavasti voimme kohta vähän relata ja nauttia kaupungin tarjoamista huvittelumahdollisuuksista. Lapset (lähinnä Miksu) pitää ainakin palkita jollain mukavalla tekemisellä, on heitä sen verran tässä matkalla venytetty. Ja sanovat kasvatusoppaat mitä tahansa, niin lahjonta kyllä auttaa - sekä lapsia että vanhempia - kestämään tiukat tilanteet. Heti illalla sitten kävimmekin hotellin baarissa talon tarjoamalla evening social -iltapalalla sekä poolilla uimassa. Ja ainakin taas tänään illalla, viimeiseksi ennen nukahtamista, Miksukin oli sitä mieltä, että täällä on kyllä kivaa ihan kaikki - paitsi se asunnon hakeminen.

Ristiin rastiin kaupunkia.

Leaving on a Jet Plane

Vihdoinkin perillä! Aamuneljältä Suomen aikaa kaaduimme sänkyyn yli kahdenkymmenenyhden tunnin matkustamisen jälkeen. Viimeinen yö ennen matkaa meni asuntoa tyhjentäessä ja pakatessa, emmekä ehtineet nukkua ollenkaan. Kotiväelle jäi silti vielä tavaraa varastolle vietäväksi; sängyt, pöytä ja tuolit, muutama sekalainen pahvilaatikko ja saman verran asuntoon jäänyttä risteilevää tavaraa. Torstai-iltana meidän pakkaillessa talon tuleva isäntä eli pikkuveljeni kävi jo repimässä tapetteja ja tasoittamassa seinää tulevan tapetoinnin pohjaksi. Me lähdimme perjantaiaamuna ja uudet asukkaat kantavat tavarat sisään lauantaina - tiukille meni, vaikka alunperin aikaa vaihtoon piti olla ruhtinaallisesti. Jätimme avaimet tietysti sisälle lähtiessä, vaikka tuntuikin hullulta lähteä matkaan ilman mitään kotiavainta - meillä kun nyt ei ole kotia, ei ennen kuin ehdimme sellaisen tänne tehdä. Lähtö meni yllättävän kivuttomasti, varmaankin operatiivisen hässäkän ansiosta. Ainakin itselleni torstai oli haikeampi päivä, kun piti halia niin monet hyvästit, vaikka kyllähän se kodin jättäminen taaksekin vähän kirpaisi.

Kotona vielä, rakkaan Minni-kissan kanssa.

Kuusitoista tuntia lähtöön - näyttääkö siltä?

Viimeistä kertaa kotipihasta lähdössä.

Taksi haki meidät kotipihasta aamulla 6.30 ja lähdimme huristelemaan kohti Poria,  koska lento Turusta Tukholmaan oli ylibookattu. Emme tainneet päästä edes Turun rajojen ulkopuolelle kun vauvan kaukalosta alkoi nousta sellainen käry, että vaipanvaihto olisi paikallaan. Aikataulu oli lentoyhtiön sanelema, mutta kuitenkin niin tiukka, että pysähtymistä ei voinut edes harkita. Ehdimme juuri ja juuri Tukholman koneeseen, se taisi jo vähän odotella meitä. Portilla huomasimme, että hajuhaitan lisäksi meillä oli käsissämme myös kosteusongelma: vauvan vaipat olivat vuotaneet. Kone oli pikkuruinen potkurikone, jonka vessassa ei ollut vauvanhoitotasoa eikä sinne mahtunut kahta aikuista yhtä aikaa. Vaihdoimme vaipat yhteistyönä puoliksi käytävässä seisten (sori vaan kanssamatkustajat), ja siihen operaatioon menikin sitten melkein koko lentoaika nousua ja laskua lukuunottamatta.

Leaving on a... potkurikone.

Tukholmassa sama kiire jatkui, koska Porin lennolta vaihtoaika oli alkuperäistä suunnitelmaa lyhyempi. Meillä ei ollut boarding passeja loppumatkalle, joten jouduimme ensin juoksemaan niiden perässä, ja kun lähtöportilla oli vielä jotain ongelmaa Nupun yhden voucherin kanssa, pääsimme koneeseen ihan viimeisten joukossa. Ehdimme kuitenkin napata kahvilasta mukaan vähän evästä ja tax freestä karkkia - näitä meikäläisiä karkkeja tulee seuraavan vuoden aikana vielä monta kertaa ikävä!

Arlandan kentällä.

Atlantin ylitys sujui odotuksia helpommin ja nopeammin; itse asiassa se lento oli aika mukava. Meillä oli käytössämme koko neljän penkin keskirivi. Iso kone oli varusteltu hyvin; jokaisella matkustajalla oli oma kosketusnäyttö, josta voi valita kuunteleeko musiikkia, katsooko elokuvia, seuraako lentotietoja vai pelaako pelejä. Käsinojan hallintapaneelin sai irrotettua peliohjaimeksi. Miksu tykkäsi leikkiä näytön kanssa, mutta oma käsikonsoli vei kyllä voiton koneen peleistä. Meidän aikuisten puolestaan ei enää tarvitse miettiä mitään ylimääräistä viihdykettä lennolle, aika kyllä kului muutenkin. Ruoka oli ihan oikeasti todella hyvää; broileria, kasviksia ja punaviinikastiketta. Nuppu, joka oli herännyt vähän ennen yhdeksää Porin lentoasemalle saavuttaessa, nukahti puolilta päivin uudelleen päiväunille omalle penkille ja nukkui siinä makeasti uskomattomat kolme tuntia. Pasi nukkui saman verran, ja itsekin vähän torkahtelin. Miksu oli ainoa, joka jaksoi hereillä koko lennon, mutta hänpä olikin nukkunut edellisen yön.

Ensimmäinen nukahti!

...ja kohta jo toinenkin.

Vielä olisi matkaa jäljellä.

Päikkäreiden, syömisten, pelaamisen ja vaipanvaihtojen jälkeen Miksu aloitti perukoulutaipaleensa jossain Atlantin yllä tutustumalla uuteen Matikka-kirjaansa. Pikkumetsän aapinenkin oli mukana. Tehtävät olivat kuulemma tosi helppoja. Lisää haastetta on luvassa sitten syksyllä, kun paikallinen koulu täällä alkaa.

Ekaluokkalainen

Nuppu puolestaan viihdytti kanssamatkustajia vilkuttelemalla ja naureskelemalla vähän kaikille. Parit itkutkin kyllä tirautettiin silloin, kun hän oli väsynyt, mutta aika vähän kuitenkin. Penkkirivistömme ei ihan riittänyt maailmaksi koko yhdeksän tunnin lennon ajaksi, joten kävimme välillä käytävällä konttaamassa ja tekemässä kävelyharjoituksia. Lapset huomioitiin lennolla tosi kivasti, Miksu sai lentoemännältä siirtotarrakirjan ja pikkuauton, Nuppu puolestaan kuvakirjan sekä hauskan, Angry Birds -hahmoa muistuttavan palleroisen pehmolelulentokoneen, josta hän tykkäsi heti kovasti. Näiden lisäksi stuertti, jolle Nuppu jaksoi hymyillä erityisen paljon, kaivoi jostain kätköistä kivan oranssin muovilentokoneen, joka sekin joutui heti syötäväksi. Lento meni oikeastaan niin nopeasti, että emme ehtineet käyttää puoliakaan lapsille, lähinnä Miksulle, varatuista viihdytystarpeista.

Nuppu sai kummitädiltä matkalle mukaan mahtavan Suomi-tuttipullon!

Nukkuva lapsi on ihana, varsinkin lentokoneessa.

Kansas City näkyy jo!

Laskeuduimme Chicagoon parikymmentä minuuttia aikataulusta myöhässä. Meidän piti Chicagossa suoritua immigrationista, hakea ruumasta tulleet laukut ja mennä niiden kanssa tullista ja jättää ne taas seuraavaa lentoa varten, sekä hankkia boarding passit viimeiselle etapille. Immigrationista varoiteltiin paljon etukäteen, mutta pääsimme siitä läpi nopeasti. Kiltti virkailija päästi meidät jonotushihnan läpi oikoreittiä, koska meillä oli vauva mukana. Aika immigrationissa kuluikin lähinnä korttien täyttämiseen. Nuppu päätti sillä aikaa toivottaa tervetulleiksi kaikki muutkin maahanpyrkijät. Hän istui virkailijan kopin tiskillä kädet pystyssä vilkutellen ja huuteli kaikille "boi-boi!" (=moi moi!). Nuppu vilkuttaa vileä ihan hassusti, hän pitää kämmeniä itseensä päin ja heiluttelee sormia. Viesti kuitenkin ymmärrettiin ja hän sai kovasti huomioita muilta jonottajilta. Tervehtiminen olikin kyllä aika kova homma, koska immigration-jonossa sitä väkeä riittää, voitte varmaan kuvitella.

Chicagon kentällä vaatimattomien matkatavaroiden kanssa.

Check-inissä jonotus jatkui, ja tällä kertaa kesti vähän kauemmin. Koneen lähtöön oli enää puoli tuntia aikaa, ja virkailijakin jo epäili, mahdammeko enää ehtiä koneeseen. Portti oli jossain kaukana ja matkalla sinne oli vielä pari kerroksenvaihtoa, minkä vuoksi emme saisi lentokenttäautoakaan avuksi. Turvatarkastuksessa meidät taas vinkattiin tyhjälle tiskille, jonne kukaan ei ollut huomannut mennä. Oikopoluista huolimatta alkoi näyttää siltä, että emme millään ehtisi Kansasin koneeseen, sillä juutuimme turvatarkastukseen käsimatkatavaroissa olleiden vauvanruokien takia. Ne skannattiin purkki kerrallaan jollain analysaattorilla. Seisoin vieressä sekunteja laskien; kaksikymmentä minuuttia lähtöön. Turvatarkastuksen jälkeen juoksimme jo täysillä rattainemme ja lentolaukkuinemme kohti porttia. Hississä (viisitoista minuuttia ennen lähtöä) joku virkailija totesi, että emme millään ehtisi ajoissa. Pingoimme kuitenkin entistä kovempaa; Pasi edellä kahta trollia vetäen, seuraavana Miksu oman Salama McQueen -lentolaukkunsa kanssa ja viimeisenä minä ja Nuppu matkarattaat vauhdista vinkuen. (Miksun vanhat rattaat, jotka ovat olleet nelisen vuotta vintissä, saivat aikamoisen uudelleenherätyksen; taatusti lähtivät pölyt pyöristä!) Olimme varmasti aikamoinen näky, mutta lentokentillä on varmaan totuttu moiseen. Ehdimme aivan viimeisillä sekunneilla portille. Itse asiassa seurue, joka oli ilmeisesti odottanut paikkaa täydestä koneesta, oli jo päästetty portin ohi lentokoneeseen menevään käytävään, kun puuskutimme paikalle. Ilmeet olivat aika pettyneitä, kun marssimme ohi tavaroinemme ja heidät saatettiin takaisin portin toiselle puolelle.

Nuppu olisi ollut jo kauan unen tarpeessa, mutta ei vaan osannut nukahtaa rattaisiin kentällä. Edessä oli puolentoista tunnin lento Kansas Cityyn, ja ajattelin hänen nukkuvan sen ajan. Lähdössä kyselin vauvalle turvavöitä, mutta niitä ei kuulemma käytetä. Vähän oli orpo olo istua itse vöissä vauva vaan sylissä, mutta onneksi ei ollut turbulenssia matkalla. Syötin Nuppua lähdön ajan ja oikeastaan melkein koko matkan. Hän oli jo aivan uninen, itse asiassa varmaan liiankin uninen, mutta havahtui aina johonkin juuri ennen nukahtamista. Lento olikin aika työläs, nukuttamisyrityksiä ja viihdyttämistä. Suomessa kello oli jo puolen yön paikkeilla, mutta Miksu se vaan jaksoi ihan reippaana hereillä, vaikka ei ollut aiemmallakaan lennolla nukkunut yhtään. Oli ehkä oma virheeni patistella hänet torkkumaan hetkeksi, koska kerran nukahdettuaan poika meni selvästi yömoodiin, eikä meinannut herätä enää millään. Kone oli jo laskeutunut, mutta en vaan saanut häntä hereille. Lopulta nostin pojan seisomaan, tuin häntä pysymään pystyssä ja hoin "avaa silmät, avaa Miksu silmät, perillä ollaan...". Last in last out; taisimme olla viimeiset, jotka lähtivät koneesta, koska piti odottaa, että poika pääsi ulos omin jaloin. Äitinä se ei ollut ihan maailman parhaita hetkiä, mutta onneksi olimme jo perillä. Pääsimme muodollisuuksista läpi nopeasti ja vastassa meitä oli firman edustaja sekä pikkubussi matkalaukkuja varten. Laukkuja vaan ei näkynyt missään. Ihmettelimme niitä hetken, mutta päätin lähteä ihan väsyneiden lasten kanssa hotellille Pasin jäädessä selvittämään asiaa. Molemmat lapset nukkuivat automatkan ajan, ja itselläkin oli parempi fiilis, kun sain peiteltyä Nupun sänkyyn unille.

Kansasin lennolla Miksukin vihdoin nukahti.

Ensinäkemältä voisi todeta, että Kansas on Amerikan Pohjanmaata.

Väsynyt maailmanmatkaaja.

Kansas City, täältä tullaan!

Hotelli osoittautui kivaksi. Meillä on täällä kaksikerroksinen huoneisto, eli Miksulla oma huone yläkerrassa parisänkyineen ja kylppäreineen. Miksu tykkää siitä kovasti; itse asiassa niin paljon, että hätisteli viereen nukahtaneen Pasin keskellä yötä alas ja kantoi vielä tämän vaatteet ja kännykänkin perässä. Se on nyt Miksun valtakuntaa se. Nuppukin sinne on kyllä kovasti pyrkimässä, joten portaita kyllä saa vahtia jatkossa tarkkaan.

Ennen yöunille nukahtamista Miksu jaksoi kuitenkin asettua
 taloksi ja järjesteli omaisuutensa siististi lipastoon.

Menimme yöunille jo kahdeksalta illalla, eli aamuneljältä Suomen aikaa. Laskin, että olin itse valvonut neljäkymmentäviisi tuntia putkeen koneessa torkahteluja lukuunottamatta, joten uni tuli kyllä tarpeeseen. Yö meni silti vaihtelevasti; Nuppu oli vähän levoton. Luulenpa, että tämä alku on kaikkein rankinta hänelle. Miksu on jo iso ja osaa nukahtaa vieraissakin paikoissa ja ihan tykkääkin siitä, mutta Nupun kanssa on toinen juttu. Hän ei oikein osaa kotonakaan nukahtaa omaan sänkyyn, mutta nyt sekin taito pitäisi pikaisesti opetella, sillä päikkäreitäkään ei enää voi nukkua vaunuissa. Nyt tyttö on onneksi unilla. 

Seuraavaksi suuntaamme jonnekin lounaalle ja vähän ympäristöä katselemaan. Meillä on jo vuokra-auto käytössä ja hotellilla on shuttle service viiden mailin etäisyydellä, mikä helpottaa kaupunkiin tutustumista. Seuraava iso asia on asunnon hakeminen, ja siinä sitä sitten riittääkin haastetta ensi viikolle. Koulut menevät täällä kiinni 1.6. ja meidän agenttimme on seuraavan kerran töissä 30.5. Paljon siis pitäisi alkuviikosta tapahtua, sillä koulupaikka pitää varmistaa ennen kuin voimme sopia asunnosta. Pankkitilikin olisi kiva saada, ja puhelinliittymä.

Tänään treffataan ehkä myös Anni, virtuaaliystävä täältä KC:stä. Kiva tavata vihdoinkin kasvokkain! Pikkuveljeltäkin tuli juuri kuvaviestiä: "johan täällä olikin lattiat vuorokauden verran näkyvissä". Muuttopuuhat ovat siis siellä alkaneet ja näköjään ensimmäinen seinä on jo tapetoitu; kivalta näyttää! Siispä onnea uuteen kotiin ja kohti uusia seikkailuja, sekä siellä että täällä!

Vihdoinkin!

Going to Kansas City

Huomenta! Reippaasti valvotun yön jälkeen on mielenkiintoista lähteä kohti seuraavan vuorokauden etappia. Turun kone oli ylibookattu, joten meidät siirrettiin näppärästi lentämään Tukholmaan Porista, jonne taksi meidät kohta noutaa. Tukholmassa vaihdetaan Chicagon koneeseen ja sieltä sitten vielä kohti Kansas Cityä. Lapset nukkuvat vielä, toivottavasti myös koneessa... Kuulumisiin seuraavaksi Ameriikan mantereelta!

Now Panic and Freak Out

Eilisen mukavan illanvieton jälkeen takaisin arkeen... kaaoksen suuruus suhteutettuna ennen matkaa jäljellä olevien päivien määrään on sellainen, että juuri nyt fiiliksiä kuvaa parhaiten alla oleva posteri. Pitemmittä puheitta siis takaisin pakkaamaan!

My Daddy Can Out Code Your Daddy

Tänään on kesän ensimmäinen todella lämmin päivä. Päivän asusta kiitos ja terveiset Lontooseen! Illan grillijuhlista kiitokset vähän lähemmäs; tulossa ollaan kohta! Mulla on kyllä maailman parhaat kaverit! <3

Do You Like BBQ?

Vihdoinkin viisumien pitäisi olla tulossa! Kävimme tiistaina Helsingissä lähetystössä haastattelussa. Prosessi oli melko nopea ja muodollinen. Meille oli varattu haastatteluaika kello 9.15, ja kun soitimme summeria kello 9.06, meitä pyydettiin tulemaan takaisin lähempänä oikeaa aikaa. Muutaman minuutin odottelun jälkeen pääsimme eteenpäin eli rappukäytävään jatkamaan odottelua. Kohta ovenraosta pyydettiin passit ja taas odoteltiin. Sitten pääsimmekin turvatarkastukseen ja sen jälkeen oikein odotushuoneeseen. Virkailijalle jätimme ison nipun papereita, kävimme välillä skannaamassa sormenjäljet ja sitten itse "haastatteluun". Mukavan tuntuinen virkailija kyseli Pasin työkuvioista sekä täällä että USAssa samalla kun leimaili papereitamme kuntoon. Minun tekemiseni eivät kiinnostaneet, itse asiassa ainoa minulle esitetty kysymys oli "Do you like BBQ?" Se kun kuulemma on parasta Kansas Cityssä. Epäilemättä pitää paikkansa, sillä niin monesta lähteestä olen kuullut samaa.

Muksut jätimme suosiolla kotiin, kiitos vaan mummille taas. Nyt kun Nuppukin syö taas jo vähän reippaammin kiinteää ruokaa, niin tällaiselle päiväretkelle pääsee kahdestaankin. Ennen kotiin lähtöä lounastimme kaverin kanssa La Famigliassa, hyvää oli. Kotimatkalla poikkesimme vanhan ykköstien varressa olevaan Kasvihuoneilmiöön. "Ilmiö" on kyllä oikea sana kuvaamaan paikkaa: ihan käsittämättömän paljon tavaraa ja vaikka minkälaista! Jos joskus tarvitsen aidon kokoisen Napoleon-patsaan, banjoa soittavan sammakon tai gladiaattorin nahka-asun, niin tiedän mistä hakea.

Viisumeiden pitäsi tulla ensi viikon alussa ja tarkoitus on lähteä lentoon mahdollisimman pian sen jälkeen - tiistaina ehkä aikaisintaan, mutta toivottavasti viimeistään torstaina. Piiiikkuisen minulla on vielä pakkaaminen kesken, joten voipi olla, että kiire tulee. Takaisin hommiin siis!

Mother's Day & Birthday

Ehdimme sittenkin vielä viettää äitienpäivää Suomessa - suunniteltuna lähtöpäivänä meillä ei ollut käpälissä sen paremmin viisumeita kuin lentolippujakaan. Viikko sitten Nupulla todettiin vielä korvatulehdus, mikä lykkäsi lentosuunnitelmia heti parilla viikolla, kunnes saadaan puhtaat paperit lääkäriltä. Peukkuja sille, alkuviikosta kurkataan korviin taas!

Sinänsä harmillisessa viivästyksessä on hyviäkin puolia. Olemme saaneet taas vähän lisäaikaa pakkaamiseen ja muihin asioihin. Pakkaamispuuhat tosin ovat olleet vähän sivuraiteella viime aikoina, kun talon suunnittelu, viisumihakemukset ja ties mitkä selvitykset ovat vieneet aikaa.

Äitienpäivää kuitenkin juhlittiin perinteisin menoin, on se vaan aina yhtä kivaa. Miksu pyysi edellisenä iltana ihan muina miehinä, että valvoisin mahdollisimman pitkään (jotta varmasti nukkuisin pitkään ja he saisivat valmistella aamua rauhassa). Tein työtä käskettyä ja karkasin edellisenä iltana vielä kaupungille kavereita moikkaamaan. Suunnitelma toimi - uskomatonta kyllä - ihan oikeasti. Miksu oli aamulla herännyt ja huomannut Nupun jokeltelevan sängyssään tyytyväisenä. Hän oli sitten herättänyt Pasin, joka nappasi vauvan ja hipsi hiljaa ulos makuuhuoneesta. Itse jatkoin vielä unia. Taidan nukkua aika sikeästi nykyään, jos ja kun siihen on mahdollisuus. Lisää tuollaisia aamuja, kiitos!

Isoäidit käytiin tietysti myös moikkaamassa. Lasten työnjako oli selvä, Miksu askarteli kortit ja Nupun kanssa tehtiin viime viikolla vauvakahvilassa jalanjälkiä: mukeihin, kasseihin, pannulappuihin... Kiitokset vaan vauvakahvilan väelle, lahjoista jää kiva muisto enkä varmasti olisi yksin moiseen urakkaan ryhtynyt.

Juhlakausi jatkui vielä eilen Miksun synttäreiden merkeissä. Oikea juhlapäivä on vasta vähän myöhemmin, mutta mamma oli ihana ja järjesti heillä hienot synttärit, koska tiesi miten tärkeä juttu se Miksulle on ja miten mahdotonta meidän on järjestää mitään nyt täällä. Kakku oli ihan sankaria ajatellen hankittu, Angry Birds -teemainen, kuinkas muuten. Pikkusiskokin sai maistaa vähän kermavaahtoa ja ilmeestä päätellen hyvää oli. Tulevan lentomatkan todennäköisesti pelastavat kivat lahjat, joita Miksu sai: konsolipelien, laivanupotuksen ym. parissa luulisi yhden Atlantin ylityksen sujuvan hujauksessa. Ja upouudesta rannekellosta pieni mies oli erityisen ylpeä. Josko nyt meidän perhe olisi aina ajoissa joka paikassa?

Äitienpäivänä 2012

Nuppu 10 kk

Koko 18?

Miksu 7 v.

May Day

Tapahtumarikas ja melko ikimuistoinen vappu alkaa olla takana päin. Vappuaattona aamupäivästä teimme talokaupat ja myimme nykyisen kotimme - snif! Onneksi se pääsi hyvään kotiin ja ihan lähipiiriin, tänne nimittäin muuttaa muutaman viikon päästä pikkuveljeni tyttöystävänsä kanssa. Vaikka asia ei olisi enää paremmin voinut mennä, niin silti nyt on vähän haikea olo. Tämä koti on ollut meille hirmuisen rakas ja tärkeä paikka - siksi varmaan yritimmekin asua täällä pitempään kuin olisimme mahtuneet. Tänne on TYKSistä kannettu pikkuiruiset vauvamme, täällä on opittu kävelemään ja piirrelty vähän seinillekin (muistettiinkohan mainita kaupanteossa?). Täällä on maailman mahtavimmat naapurit ja terassille paistaa ilta-aurinko kesällä puoli kymmeneen. Taitaa olla aika ilmiselvää, että olen seiniin kiintyvää tyyppiä, mutta kohta on aika jättää nämä kulmat taakse ja vaihtaa ihan uusiin maisemiin. Olen superonnellinen uusien asukkaiden puolesta, saatte tästä ihanan kodin!

Vappu lähti kivasti käyntiin, kun juhlistimme talokauppoja perheen kesken Vaakahuoneen terassilla. Ilta jatkui perinteisesti ystävien kanssa, lakituksen jälkeen siirryimme ravintola Auroraan syömään. Vappu on meidän perheessä vahvasti myös lasten juhla, joten mukana menossa oli kolme pojanviikaria sekä Nuppu. Vaikka ravintola valittiinkin sillä perusteella, että käytössä on hotellin leikkihuone, kutistui vauhdikas illallinen yhteen ruokalajiin. Tilanne oli kuitenkin ennakoitu ja kavereiden luona odotti annokset taivaallista valkosuklaa-mango -pannacottaa, nam!

Lapsia oli valvotettu ilmeisesti niin paljon, että taisimme saada viikon pisimmät yöunet, kun ymmärsimme sentään itsekin mennä melko ajoissa nukkumaan. Tänään sitten starttasimme heti aamupäivästä vapputorille. Perusteellisen tarjontaan perehtymisen jälkeen Miksu valitsi vappuleluiksi tuulihyrrän (tämä on ikisuosikki, pakko saada joka vappu) sekä limaisen, vilkkuvan ja pesuaineelta haisevan pitkätukkaisen kumiukon pään. Nuppu sai nauttia vielä pelkästä vapputunnelmasta ja torilla riittikin paljon ihmeteltävää, mitä hän sitten osoitteli pienellä etusormellaan ja huudahteli "oi-joi!" Tämä on Nupulle hyvin tyypillinen, joskin ulkopuolisesta varsin huvittava ja vähän teatraalinenkin tapa. Muu höpötys on vielä melkein pelkkää jokellusta, mutta tuo yleishuudahdus "oi-joi" tulee kyllä ihmeen oikein - ja joka tilanteessa. Torilta siirryimme vielä toipumaan Fontanan brunssille, jonka jälkeen kippasimme muksut hoitoon ja lainasimme pakettiauton muuttolaatikoiden kuskaamista ja tonttikeikkaa varten. 

Viime viikolla kuulimme nimittäin villin huhun, että tontillamme on nähty kaivinkone. Ihanko oikeasti siellä nyt alkaisi tapahtua? Viikon mittaan on monta kertaa tehnyt mieli käydä katsomassa, mutta vaikka matka ei pitkä olekaan, emme yksinkertaisesti ole ehtineet poiketa. Nyt siis lastasimme kymmenisen siirtoa odottavaa muuttolaatikkoa sekä koskettimet autoon ja huristimme ensin varastolle. Vaikka täällä kotona ei juuri missään näy se, että laatikoita on varastolle kannettu jo kymmeniä, niin varastokoppi sen sijaan alkaa täyttyä. Ja meillä kun piti olla iso varasto irtaimiston määrään nähden... Siitä tuleekin sitten varsinaista tetristä, kun joskus pääsemme huonekaluihin asti. 

Varastolta ajeltiin sitten vielä tontille katsomaan, ja ihme ja kumma - kannot ja maapohja olivat poissa ja tilalla kallionnyppylöitä. Osaa tontista oli jo vähän täytetty, joten siitä hahmottaa vähän pihaakin - tosin se vaatii melko hyvä mielikuvitusta. Lähtömme ilmeisesti lykkääntyy suunnitellusta muutamalla päivällä, joten ehdimme käydä tontilla vielä jatkossakin töiden edistymistä ihmettelemässä. Sitten ollaankin pitkään pelkästään Skypen ja sähköpostin varassa, mutta joulun Suomen-visiitillä päästään vähän ehkä näkemään väliseiniäkin jo. Teoriassa on mahdollista, että kun vuoden päästä palaamme, meillä on pihamultia myöten valmis koti. Sitten ajetaankin varmaan lentokentältä suoraan tontille - tai siis kotiin - ja epäilenpä, että se jännittää paljon enemmän kuin matkalle lähtö nyt.

Vappulounaalla

Sormiruokailua - vappulounas se tämäkin

Lakki päähän!

Lakituksessa

Poikanen ja tyttönen

Missäs niitä tuulihyrriä on?

Boing!

Näiden puuttumista ei juurikaan meillä huomaa.

Alku. (Oikeassa laidassa olohuone. Joskus.)

Ylioppilas vuosimallia 2030?