Cancún Here We Come!

Vihdoinkin saimme matkan varattua: ensi viikolla tähän aikaan saamme upottaa varpaat Karibianmeren hiekkaan! Lähdemme Cancúnin lomaparatiisiin Meksikoon, Karibianmeren rannalle. Matkan varaaminen ei ollut aivan yksinkertaista ja kaiken muutto- ja muun hässäkän keskellä loman miettiminen jäi todellakin ihan viime tippaan. Ajatus oli lähteä heti Nupun synttäreiden jälkeen, mutta Pasilla nousi kuume sunnuntaina juhlien jälkeen ja hän oli niin huonossa kunnossa koko viime viikon, ettei matkan miettiminen saatikka sitten varaaminen ollut mahdollista.

Tiistaina kävimme muksujen kanssa Plazalla lounaalla ja kavereita treffaamassa sillä aikaa kun Pasi oli lääkärissä. Jälkkärit haimme Scooter's-jätskibaarista, jossa on ihan maailman parasta jogurttipehmistä vaikka minkä makuisena. Miksu tykkäsi, kun purkkiin sai itse tehdä annoksensa jätskikoneilla ja lopuksi vielä lisätä joukkoon karkkeja, pähkinöitä, suklaa- ja toffeerouhetta, marjoja, hedelmiä ja vaikka mitä. Lopuksi koko komeus punnittiin ja maksettiin painon mukaan. Pehmis oli todella hyvää (vaikka ei  edelleenkään Pappagallon lakritsin voittanutta) ja olenkin salaa vähän tyytyväinen, ettei Scooter'sia löydy tuon lähempää, meistä voisi muuten tulla kanta-asiakkaita.

Toiset syö jätskiä ja toiset varpaita.                                 Hrrr, kylmää!                                     Saisko sittenkin lisää?             

Keskiviikkona luulin tekeväni Pasille palveluksen, kun päätin lähteä lasten kanssa päiväksi kaupungille, jotta hän saisi potea kotona rauhassa. Näitä marakatteja kun ei millään pidä hiljaa tai pois makuuhuoneesta, jos tietävät että isi on kotona. Suuntasimme Crown Centerin Kaleidoscopeen ja sitä ennen jo tuttuun junaravintolaan syömään. Kaleidoscopessa riitti taas askarreltavaa ja ihme kyllä löysimme sieltä myös kokonaan uuden osion, jota emme viime vierailulla olleet huomanneet. Pimeän tunnelin päässä oli iso, hämärä huone, jossa hehkui kaikenlaisia juttuja ultraviolettiväreissä. Oli valokuitu- ja muita "valokyniä", joilla sai huitoa valojälkiä seinälle. Videoseinälle sai ottaa itsestään kuvia. Yhdellä pöydällä oli pimeässä hehkuvia tusseja tähtien koristelua varten. Oudointa olivat kummalliset, muovimaisten, värikkäiden palleroiden ympäröimät kopit, jossa olevista rei'istä sai siveltimellä ottaa paksua väriä maalauksia varten. Sivellintason lähellä oli lämmintä ja sieltä nousi kumman vahamainen tuoksu. Nuuskin ilmaa yrittäen tunnistaa tuoksua, kun vieressä oleva mies kertoi sen olevan sulatettua väriliitua. Niinpä tietysti, Crayolan värifirman paikassa kun oltiin. Sulalla väriliidulla oli kyllä hauska maalata, mutta tuskin kokeilemme sitä kotona, sen verran sotkuista puuhaa se oli. Ne värikkäät pallerot siellä ympärillä olivatkin jäähtyneitä väriroiskeita.

Miksu tekee tähtiä.

Nuppu tykkäsi erityisesti väriä vaihtavista valokuiduista.

Videoseinällä.

Väriliitumaalausta. Aavistuksen sottaista puuhaa muuten.

Kaleidoscopen yksityiskohtia.

Jossain vaiheessa huomasin, että puhelimestani oli kenttä kadonnut. Päästyämme jälleen palvelun piiriin puhelin piippasi viestiä, että Pasi on sairaalassa. Kuume oli noussut hurjan korkeaksi ja sen lisäksi oli tullut iho-oireita, minkä vuoksi hänet oli kärrätty ambulanssilla läheiseen sairaalaan. Kaikki oli kuitenkin olosuhteisiin nähden hyvin ja vaston alkuodotuksia saimme lasten kanssa hakea Pasin illaksi kotiin. Kummalliset oireet osoittauivat antibioottiallergiaksi ja ne hävisivät pikku hiljaa kuurin lopettamisen jälkeen. Väsynyt mies kyllä oli vielä eilenkin.

Samaa tahtia Pasin toipumisen kanssa aloimme taas miettiä matka-asioita, ja edellisiltana lopulta oli matkan varaaminen enää luottokortin numeron syöttämistä vaille valmista.  Miten muuten hotellit ja matkakohteet valittiinkaan ennen matkailijoiden virtuaaliraamattu Tripadvisoria? Olisin voinut jo maksaa matkan, mutta juutuin vielä kerran katsomaan kohteen ja hotellin kuvia netistä. Samalla varmistelimme, ettei Meksiko vaadi meiltä viisumeja. Silloin muistin yhtäkkiä, että meidänhän pitäisi ilmoittaa myös Amerikan viranomaisille matka-aikomuksistamme. Äkkiä selaamaan papereita, ja siellähän se oli: USA:n maahanmuuttoviranomaisille pitää ilmoittaa ulkomaanmatkasta vähintään kahta viikkoa ennen lähtöä.

AIC:ltä (American Immigration Council) tarvitsemme validoinnin erääseen viisumiin liittyvään lomakkeeseen. Matkustaminen Yhdysvalloista ulos ei varsinaisesti ole ongelma, mutta papereiden pitää olla kunnossa, että pääsemme matkan jälkeen takaisin Yhdysvaltojen puolelle. Käytännössä (ainakin turstikohteisiin matkustettaessa) tämä on vain muodollisuus, mutta silti ne ovat "vain muodollisuuksia" ainoastaan silloin, kun paperit ovat kunnossa - muuten ne ovat isoja ongelmia, sillä huumorintaju ja joustavuus eivät täälläkään ole kovinkaan tärkeitä rekrytointikriteerejä rajaviranomaisille.

Emme sitten uskaltaneetkaan tehdä varausta loppuun ja olimme jo aika varmoja, että emme ehtisi saada papereihin tarvittavaa leimaa muutamassa päivässä, se kun lätkäistään siihen ihan Washingtonissa asti. Illalla teki mieli mennä pihalle huutamaan pahimmat fiilikset ulos; ihan oma oli moka, mutta harmitti vietävästi. Optimistina Pasi kuitenkin otti yhteyttä AIC:n yhteyshenkilöön ja jo aamuyhdeksältä saimme vastauksen, että todennäköisesti validointi vielä onnistuu, kunhan pistämme FedExin pojat juoksemaan. Ja niin aloin uudelleen pyydystää meille lentoja Meksikon suuntaan. Edellisenä iltana suurella vaivalla kaivamani optimaaliset lennot olivat tietysti menneet. Muutenkin tämä on ihan pähkähullua varata matkaa vain muutama päivä ennen lähtöä, kun lentohinnat ovat korkeimmillaan. Mutta minkäs teet, kun koulu alkaa kohta ja hurrikaanikausikin on pahenemaan päin, eikä meillä oikein ole vaihtoehtoista suunnitelmaa. USA:n rajojen ulkopuolelle on kiva päästä, sillä ensi kesänä viisumin päättyessä saamme kyllä vielä matkustaa 30 päivän ajan, mutta silloin emme pysty enää palaamaan maahan, jos kerran täältä poistumme. Jätämme siis jenkkilän tutkimisen suosiolla sinne ja käydään nyt kalassa vähän merta edempänä.

Pengottuani eri bookauspalveluja useamman tunnin ja puhuttuani pitkään Expedian varauspalvelun kanssa sain kuin sainkin meille lennot Cancúniin - Atlantan kautta tosin. Atlantassa vaihtoaika on vain neljäkymmentä minuuttia, mikä on niin tiukka, että piti vielä oikein erikseen soittaa Delta Airlinesille ja varmistaa, että meidän on edes teoriassa mahdollista ehtiä jatkolennolle. Kiirettä kuulemma saa pitää (ja peukkuja, että ensimmäinen lento on ajoissa), mutta koska olemme osoittaneet sekä nopeutemme että kestävyytemme lentokenttäjuoksun rankassa lajissa, uskalsimme ottaa lennon. Se tietää meille monta tuntia enemmän aurinkoisessa Cancúnissa lentokentän sijaan!

Perillä meitä odottaa hotelli, jossa on kiva uima-allas ja lapsiystävällinen ranta. Ulkoa löytyy vesiurheilumahdollisuuksia ja All Inclusive -pakettiin taitaa kuulua jopa jokin sukellusjuttu. Emme ole koskaan ennen ottaneet All Inclusive -matkaa, koska tykkäämme kierrellä kaupunkeja ja valita joka illaksi eri ruokapaikan. Olen kuitenkin kuullut, että tämä matkailumuoto on erityisesti lapsiperheiden suosiossa (sekä Karibian alueella ilmeisesti enemmän sääntö kuin poikkeus) ja kovasti sitä foorumeilla tunnuttiin kehuvan, joten kokeillaan nyt sitäkin. Hotellissa on paljon ohjelmaa aamusta iltaan ja välillä voi olla helppo ratkaisu pysyä illalla ihan vaan omalla alueella.

Ai niin, hotellissa on myös kylpylä - ja sauna! Ensi viikolla sitten selviää, millainen on meksikolais-karibialainen näkemys suomalaisesta saunasta. Looking forward to it!

Toivomuslistaa Cancunin lomalle.

Long Time No Sea

En ole varmaan ikinä ollut näin pitkää aikaa näin kaukana merestä. Lähimmälle rannikolle on yli tuhat mailia, ja se on paljon se. Vähän on jo merta ikävä. Aurinko kyllä paistaa täällä aamusta iltaan, on ihanan lämmintä - eikun siis kuumaa - ja uima-allaskin on ihan vieressä, mutta siitä huolimatta lomalla tekisi mieli jonnekin meren äärelle.

Nyt kun täällä kerran ollaan, olisi kiva matkustella mahdollisimman paljon ja nähdä uusia, erilaisia paikkoja. Tämä on sen kokoinen manner, että näkemistä taatusti riittää enemmän kuin aikaa ja rahaa toivomuslistan toteuttamiseen. (Listalla olisi mm. Kalifornia, New York, Chicago, Florida (Disney World Miksulle!), Karibia, Colorado, ehkä joku paikka Kanadan puolelta ja... ai niin, mutta tämähän olikin vaan vuoden komennus). Silti tämän kevään ja kesän muutto- ja asettautumishässäkän jälkeen kaipaamme juuri nyt lähinnä rantalomaa, emme niinkään uutta kaupunkia tutkittavaksi tai muuta aktiivilomaa. Varsinkin lasten kanssa pitää vähän miettiä, miten tuollaisista kohteista oikeasti saisi parhaat palat irti, sitten kun niiden aika on.

Rannikolle kun mielii, on vaihtoehtoina itä ja länsi. Monien suosittelujen perusteella olemme vähän kallistumassa Karibian tai Meksikon suuntaan, alkavasta hurrikaanikaudesta huolimatta. (Olisi muuten superhuonoa tuuria lähteä helteisestä Kansas Citystä Karibialle sadetta pitelemään ja vieläpä maksaa siitä!) Matkan varaaminen on osoittautunut jotenkin yllättävän vaikeaksi, kun emme juurikaan tunne täkäläisiä kohteita ja niiden erityispiirteitä. Matkatoimiston apu olisikin enemmän kuin tervetullutta, mutta emme ole löytäneet täältä vielä mitään sopivaa kontaktia avuksi. Nettisurffailukin auttaisi, mutta siihenkään ei oikein tunnu olevan aikaa. Koulu alkaa täällä kuudestoista elokuuta, joten todella pikaisesti pitäisi päästä matkaan. Jos jollain on hyviä matkavinkkejä pallon tälle puoliskolle, niin niitä vastaanotetaan mielellään!

Kerran keskustassa kulkiessani huomasin yhtäkkiä ajattelevani merta; voin melkein kuulla aaltojen äänen, kaislojen kohinan ja lokkien kirkumisen. Ihmettelin hetken mistä moinen tuli mieleeni kunnes tajusin: olimme ihan Sea Lifen meriakvaarion vieressä, ja siellä todella tuoksui ihana, suolainen meri ja rantailma. Taidettiin kuitenkin vaan osua sopivasti jonnekin ilmastoinnin poistoputken juurelle. Jos toivottua matkaa ei kohta ala löytyä, taidan lähteä sinne uudestaan nuuhkimaan ihanaa meri(akvaario)ilmaa.

Beach Walk, surkeahko kovike merenrannalle. Toivottavasti kohta päästään jonnekin keräämään lisää simpukoita.

Happy Birthday Nuppu!

Nupun synttäreitä juhlittiin viime sunnuntaina pienen, mutta sitäkin tärkeämmän täkäläisen ystäväpiirin kanssa. Ennen juhlia kävimme 1-vuotiskuvauksessa. Synttärikakkutilauksen mukana saimme ylimääräisen minikakun, joka on tarkoitus antaa taaperolle itselleen tuhottavaksi - usein juuri kuvaamossa. Tilasin kakun ihan vaan marketista, jossa kuitenkin oli mielettömät valikoimat toinen toistaan upeampia kakkuja; nämä täällä todella osaavat kuorruttaa ja koristella. Maku jäi kylläkin kakkoseksi tavalliseen synttärikakkuun verrattuna, tämä kakku kun taisi olla lähinnä alusta kuorrutteille.

Valokuvaaja otti kuvia lapsista yhdessä ja erikseen sekä yhden perhekuvankin koko porukasta. Patistelipa hän jopa meidät Pasin kanssa kahdestaan kuvaan - sellainen otos on taidettu ottaa viimeksi omissa häissä. Mielenkiintoista mennä kohta katsomaan ja valitsemaan otoksia. Sellainen olo jäi, että tekisi mieli kärrätä lapset vielä uudemmankin kerran kuvattavaksi tämän vuoden aikana. Se voisi olla kiva muisto täältä. Seuraavat kuvat voisi kyllä ottaa ulkona.

Synttärijuhlista Nuppu ei vielä paljoa tainnut ymmärtää, mutta lahjoja oli kiva rapistella ja kakku maistui, toisin kuin aikanaan isoveljelle. Miksu nimittäin oksensi omilla 1-vuotissynttäreillään  kakkumaistiaiset ruokalappuun, kun kakku oli hänen mielestään niin karkeaa, niin karkeaa, ettei millään pystynyt syömään. Nuppu sen sijaan söi sujuvasti sekä kuorrutetta että itse kakkua sitä mukaa kun sitä ehti suuhun lapioida.

Miksu puolestaan oli synttäreistä ja erityisesti synttärijuhlista melkein yhtä innoissan kuin omistaan. Koristelimme cupcakeseja ihan vain siksi, että hänkin pääsee mukaan valmisteluihin. Miksu myös askarteli ulko-oveen hienon synttäri-ilmoituksen ja piirsi katuliiduilla tervetulotoivotukset ovenedustalle. Ja jos helteet ja kuiva kausi jatkuvat tällaisena, ne ovat siinä varmaan vielä lokakuussakin, kun mamma ja pappa tulevat kylään.

Miksu koristelee kotiovea juhlakuntoon.

Cupcakes by Miksu.

Juhlaväkeä.

Päivänsankari ja kisukortti.

Tämmöistä ihanuutta sain pitää sylissä. Pienin vieras oli vasta kaksi viikkoa.

Vaipanvaihto ei ollut yhtään kivaa, mutta näin pienet ovat suloisia silloinkin, kun ovat suuresti harmissaan.

Nupun hieno synttärikakku.

...ja sitten se vähemmän hieno, joka alkoi sulaa heti jääkaapista päästyään.

Kynttilän puhaltamisessa tarvittiin isoveljen apua.

Synttärityttö!

Miksu sai pitkästä aikaa suomenkielisiä leikkikavereita. 

"Seuraavaksi voisin maistaa tuota ovikoristetta."

Kivatkin juhlat päättyvät joskus.

Juhlien jälkeen käytiin lasten kanssa vielä iltauinnilla. Se taisikin olla paras tapa saada sokerikuorrutteet irti tytöstä.

Juhlamekossa oli sen verran monta kerrosta tylliä, että se jäi juhlien jälkeen seisomaan ihan itsekseen.

One Year Old

Rakas Nuppusemme täytti yksi vuotta. Sankaritar vietti oikein mukavan päivän, hän oli aivan erityisen hyväntuulinen ihan aamusta alkaen. Päivään mahtui leikkimistä, juhlamekkojen kokeilua, pitkät päiväunet,  synttärikakkumaistiaisia, dinosauruksen kävelyttämistä sekä lahjojen avaamista - muutama paketeista tuli ihan Suomesta asti, kiitos! Me hankittiin Nupulle karkuun vipeltävä kissa, joka laulaa ja höpöttelee mennessään. Nuppu tykkää siitä kovasti, ja onhan meillä kaikilla ollut kissaa ikävä. Nyt sellainenkin täällä sitten on, eikä muuten karvasta yhtään! Miksu nimesi sen heti Pikku-Minniksi.

Yksivuotias Nuppu harjoittelee kovasti seisomista ilman tukea eikä kävelykään varmaan enää ole kaukana. Veikkaisin, että samassa tahdissa mennään kuin isovelikin, joka lähti kävelemään 1 v. 1 kk ikäisenä. Sanoja löytyy jo ainakin äiti, mamma, vauva (vav-va), varpaat (vaa-paa), moi moi (boi boi tai amerikaksi bai bai) ja jokunen muu kaksitavuinen "sana", joita meidän perheen ulkopuoliset eivät varmaan ymmärrä. Passiivinen sanavarasto onkin sitten paljon suurempi, Nuppu tunnistaa jo monia juttuja, joista jutellaan. Jos häntä kehuu sanomalla "hyvä", tyttö antaa siihen itselleen taputukset päälle. Joskus aplodit saa ravintolaruoka tai muu asia, jonka yhteydessä on samainen adjektiivi mainittu. Suukkojakin Nuppu osaa jo antaa, ja niitä tuleekin sitten paljon, kun hän sille päälle sattuu.

Synttäreiden kunniaksi (ja kotiväen pyynnöstä) ylenpalttisen runsas kuvakavalkadi Nupun ensimmäisestä syntymäpäivästä, olkaa hyvät!

Aamu alkoi lahjapakettien avaamisella.
Näillä sandaaleilla on hyvä kohta tepsutella!

Talossa on taas kissa!

Aamupalalla.
Hiuksia on jo sen verran, että niihin sai pinnin kiinni.
Arvatkaa kauanko pysyi?

Jos huonekaluja tai muuta tukea ei ole ulottuvilla, Nuppu etenee vielä konttaamalla.

Tukea vasten seisominen on jo helppoa.

Synttärikortti Suomesta!

Ihanat pikku-Converset!
Nyt ei kävely jää ainakaan kengistä kiinni.

Vielä yksi lahja: Kerttu-mamman paketista paljastui dino-kävelykärry. 

Tiukka kurvi!

Ja ihan ilman käsiäkin jo!

Pieni kakku pienelle tytölle.

Kimppuun!

Harvinainen kuva koko perheestä.

Almost a Year

Huomenna on Nupun yksivuotissyntymäpäivä. Se on meille aivan erityisen tärkeä, sillä ensimmäisinä viikkoina mikään ei ollut itsestään selvää. Pieni tyttösemme syntyi vuosi sitten, kaksi päivää lasketun ajan jälkeen. Itse kyllä ehdin ainakin kuukauden verran ajatella ja lopulta toivoakin, että vauva voisi syntyä "koska tahansa". Ne viimeiset päivät olivatkin sitten todella pitkiä, mutta vihdoin saimme tyttömme syliin.

Tutustumista. 

Miksu oli alusta asti pikkusiskosta todella innoissaan ja huolehti hänestä hienosti. Ehdimme kuitenkin nauttia kotielämästä vain viikon, kunnes Nuppu joutui uudelleen sairaalaan. Hänellä oli ongelmia hengityksen kanssa, se oli kovin tiheää ja ihollekin ilmestyi outoja oireita. Ajoin terveydenhoitajan kehotuksesta eräänä iltana lasten polille Nuppua näyttämään, niin kuin silloin luulin, mutta jouduimmekin saman tien sisälle. Nuppu sai katetrin päähänsä ja jäi osastolle tiputukseen. Sain onneksi myös itse jäädä sairaalaan ja sain jopa varasängyn Nupun sängyn viereen. Vauvan sänkyä ei tosin käytetty muuhun kuin seurantalaitteiden säilytykseen, sillä halusin pitää vauvani vieressäni. Reilun metrin pituinen letku ei paljon liikkumistilaa antanutkaan.

Miksu seuraa.

Nuppua tutkittiin osastolla monin tavoin. Labrakokeet tulivat yksi toisensa jälkeen negatiivisina takaisin  ja infektioepäilyt osoittautuivat turhiksi tai ainakin vääriksi arvauksiksi. Röntgenissä kuvattiin sydän ja keuhkot, ultralla tutkittiin sisäelimet ja verisuonia; kaikki onneksi kunnossa. Hapettuminen vaan ei ollut normaalia ja tyttö oli koko ajan kiinni happisaturaatiomittarissa, jonka hälyttäessä annettiin lisähappea. Aluksi jokaista hälytystä pelästyi (niitä tuli aika usein), mutta lopulta niihinkin tottui. Öisin torkuin happimaski vieressä, jotta se varmasti löytyisi tarvittaessa nopeasti.

Vietimme lopulta viikon lasten infektio-osastolla, eristyksessä kahden oven takana. Vieraita sai sentään käydä ja onneksi kävikin usein, oli se sen verran rankkaa. En oikein raskinut poistua huoneesta muuta kuin suihkuun muutamaa kerrosta ylemmäs. Viikon loppupuolella kävin kerran pikaisesti TYKSin vieressä olevassa kaupassa. Oli ihan juhlaa valita kaupasta itse ruokaa, kun muuten olin kotiväen toimittaman ruuan varassa (isin sienikastike oli ihan pelastus yhtenä iltana). Toisen kerran äitini hätisteli meidät Pasin kanssa ulos kävelylle. Kävelimme kampuksella varmaan reilun tunnin, pysähdyttiin jätskillekin. Oli ihan epätodellinen olo olla ulkona ja pois vauvan luota.

Isin tyttö.

Päällisin puolin Nuppu oli tyytyväisen ja hyvävointisen näköinen vauva. Se oli vähän pelottavaakin, sillä happitason laskua ei hänestä mitenkään päälle päin nähnyt. Inhottavinta oli se, että se tapahtui useimmiten syvässä unessa, juuri kun hän näytti nukkuvan rauhallisimmillaan. Aluksi yritin seurata tyttöä koko ajan, mutta eihän siitä mitään tullut. Onneksi pystyin lopettamaan sen ajoissa; muuten olisin ollut itsekin pian osastolla - ihan toisella tosin. Loppujen lopuksi happisaturaatiomittari oli suuri helpotus; se vahti vauvaani puolestani ja hälytti, kun piti reagoida.

Moikka!

Mitään suurta, akuuttia hätää ei missään vaiheessa kai ollut, mutta aikamoista huolta ilmassa kuitenkin. Muutaman päivän jälkeen ottamatta oli vielä sydänsähkökäyrä, ja sitä jännitin todella. Keuhkoista oli jo sanottu, että ne näyttivät röntgenkuvan perusteella olevan kunnossa. Pelkäsin, että sydämestä löytyy jotain vikaa; jossainhan sen vian täytyy olla, jos veri ei hapetu. Enimmäkseen olin sairaalassa ihan hyvällä mielellä, mutta synkimpänä hetkenä olin ihan varma, ettemme koskaan saisi tyttöä terveenä kotiin. Muistan tuolloin toivoneeni, että voisin kurkata vuoden päähän ja nähdä meidän viettävän synttäreitä yhdessä. Se tuntui silloin niin kaukaiselta.

Yhtenä iltana puoli kymmenen aikaan, paria päivää suunniteltua aikaisemmin, huoneeseen tuli naislääkäri tutkimuskärryjen kanssa. EKG-laite oli kuulemma ollut vapaana, joten hän oli tullut tekemään tutkimusta heti. Oli ihanaa, että se tuli eteen niin nopeasti ja yllättäen, etten ehtinyt sitä sen enempää pelätä. Silti se oli pitkä puolituntinen, kuten muutkin tutkimukset. Lääkäri oli ihana ja kertoi koko ajan havainnoistaan, kaikki oli kuulemma kunnossa. Lähipäivinä happitason laskut harvenivat ja yleinen hapettuminen koheni, joten viikon päästä pääsimme kotiin. Lähtöpäivänäkin laitteet vielä huusivat moneen otteeseen ja lisähappea tarvittiin, mutta pääsimme kuitenkin. Itseäni pelotti lähteä kotiin ilman turvallisia laitteita. Mistä kotona tietäisimme, jos happitaso laskee taas vaarallisen alas? Sitä kun ei vauvasta päältä nähnyt. Meille kuitenkin vakuutettiin, että kotiutuminen olisi turvallista. Pelkäsin myös sitä, etten itse uskaltaisi nukkua, vaan tuijottaisin vauvaa vuorokaudet ympäriinsä. Pakotin itseni lopettamaan sellaiset aikomukset alkuunsa ja osasinkin heti nukkua hyvin - aika rankka viikko kun oli takana.

Kotona taas - vihdoinkin!

Oli ihanaa olla kotona koko perheen kanssa ja jatkaa tutustumista uuteen tulokkaaseen. Nuppu taas oli sairaalassaoloaikana tottunut siihen, että äiti oli vieressä ihan koko ajan. Sairaalassa kun  ei ollut muuta paikkaa kuin se sänky ja tyttökin vielä metrin, puolentoista piuhassa kiinni. Siitä symbioosista ollaan sitten pikkuhiljaa molemmat kasvettu vuoden mittaan.

Nuppu ja kaverukset PööPöö, Pupu, Ninna ja Elli Apina.

Keuhkojen magneettikuvauksessa selvisi muutaman viikon päästä, että jotain varjostumaa keuhkojen kärjissä näkyy. Se, mitä se oikein oli, jäi lopulta hämärän peittoon. Tutkimuksia ja seurantaa jatkettiin vielä vuoden verran. TYKSistä saimme puhtaat paperit huhtikuussa, mutta täälläkin pitäisi vielä käydä kontrollissa piakkoin. Nyt tuo alkumatka tuntuu jo aika kaukaiselta, mutta tässä synttäreiden lähestyessä asiat ovat taas uudelleen nousseet mieleen. Olemme hyvin onnellisia siitä, että huomenna saamme viettää Nupun yksivuotissynttäreitä, vaikkakin täällä kaukana. Olisi ollut kiva juhlia niitä perheen kanssa, mutta paikataan sitä Skypellä heti huomenna. Ja valokuviakin lupaan laittaa meidän synttäritytöstä. Huomenna juhlitaan, ja viikonloppuna lisää!

Nuppu T. juhlii 1-vuotissynttäreitään huomenna.
(Matkoilla.)