Skate City Rollerblading

Tänään oli Miksun koulun järjestämä tapahtuma Skate City -rullaluistinradalla. Teemana oli kannattaa Kansas Cityn jenkkifutisjoukkue Chiefsejä, ja jokainen Chiefs-vetimiin sonnustautunut palkittiin cokiksella. Niinpä puimme muksuille asianmukaiset varusteet ja lähdettiin kokeilemaan rullaluistelua.

Miksu ei ole aikaisemmin tainnut missään rulliksia kokeilla. Paikan vuokraluistimet eivät olleet inlinereita, vaan sellaisia perinteisiä - mahtavatkohan ne olla helpommat aloittelijoille? Kypäriä, polvi- tai kyynärsuojia ei vuokrattu eikä niitä kenelläkään tainnut muutenkaan olla. Alun haparoinnin jälkeen poika sai tuntuman lajiin nopeasti ja viiletti pian kentällä muiden mukana. DJ soitti musiikkia ja piti muksuille pieniä kilpailuja, ja minä juoksin Nupun perässä kentän laidalla. Hänkin olisi kovasti halunnut mukaan, mutta pelkässä kävelyssä on tytölle vielä yhtä paljon haastetta kuin Miksulle aluksi rullaluistelussa. Energiaa pojalla silti oli niin paljon, että parin tunnin luistelun jälkeen mentiin vielä futisharkkareihin. Iltakylpyjen jälkeen muksut saatiinkin todella aikaisin nukkumaan.

Niin kivaa oli, että tännekin varmasti tullaan uudestaan. Minäkin voisin lajia kokeilla, ja ehkä myös Nupun voisi ottaa mukaan, niin saisin samalla rattaat tueksi.

Ekaa kertaa rullaluistimilla.

Aluksi kaide oli kiva kaveri.

Arvaatkos kuinka tässä käy?

Yllättävän nopeasti luistelu kuitenkin lähti sujumaan.

Nuppukin olisi kovasti halunnut mukaan,
mutta sai vielä tyytyä kaukalon laidalla kannustamiseen.

Nyt kaiteeseen voi jo nojailla rennosti.

Skate Cityssä oli tunnelmaa. Paikka on varmaan ollut samanlainen jo 50-luvulla.

Nuppukin tunnusti väriä, mutta cokikset kyllä joi äiti.
Chiefs-asu ja Converset ovat muuten 1-vuotislahjoja.

Plaza Art Fair

Lauantaina perheen miesten piti valmistautua seuraavana päivänä "purjehdittavaan" partiolaisten Raingutter Regattaan, joten Pasi ja muksut lähtivät askartelukauppaan ostamaan venetarpeita. Minä pääsin vihdoinkin ihan itsekseni ostoksille ja suuntasin Legendsin outlet-ostoskeskukseen. Olemme käyneet siellä pari kertaa aikaisemmin  T-Rex -ravintolassa, mutta emme ole koskaan ehtinet kauppoihin asti. Paikka oli positiivinen yllätys; paljon kivoja liikkeitä ja välillä oikein mainioita alennusprosenttejakin. Siellä on siitä kiva tapa, että myyjä kertoo kassalla paitsi loppusumman, myös sen, paljonko tuli säästöä. Shoppailupäivän jälkeen hehkutin sitä Pasille, joka totesi sarkastisesti, että on oikein hyvä, kun minäkin olen vihdoin ryhtynyt ansaitsemaan täällä. Jos herran luottokortti vaan kestää, niin saatanpa päästä oikein huomattavillekin ansioille. Shoppailu sinänsä ei oikein ole minun juttuni, mutta nyt on vähän pakko, kun syksy tekee tuloaan - ja kun pääsi vauhtiin, se oli ihan kivaakin.

Ostosreissun jälkeen teimme treffit Country Club Plazalle, jossa oli käynnissä jokavuotinen Plaza Art Fair. Se on iso taidetapahtuma, jonne saapuu taiteentekijöitä eri puolilta maata. Kadut suljetaan liikenteeltä ja myyntikojut ja yleisö valtaavat tiet. Tällä kertaa paikalla oli reilusti yli kaksisataa  taiteilijaa töineen, tauluista lasiin, veistoksiin, tekstiileihin ja taidekäsitöihin. Myös Plazan alueen ravintolat olivat jalkautuneet kaduille ständeineen. Paellapannut ja kebabit loistavat poissaolollaan, ja festariruoka on paikoitellen oikeinkin hyvää. Metrilakun ja muovikrääsän myyjiä paikalle ei myöskään oltu päästetty, vaan kojut täyttyivät oikeasti taiteesta. Plazan alue on itsessäänkin hyvin koristeellinen espanjalaistyyppisine rakennuksineen ja taidettakin - patsaita ja suihulähteitä - on vähän joka kadunkulmassa.

Kiertelimme kojuja aikamme, tarjontaa oli kyllä todella laidasta laitaan, mutta enimmäkseen varsin kivan näköisiä juttuja. Lasten ständillä Miksu pääsi koristelemaan tilkkupeittoon tulevaa kankaanpalasta. Iloisen näköiset valmiit peitot annetaan myöhemmin Kansas Cityn kodittomille lapsille. Suurkaupunkiin mahtuu monenlaista, ja tämä on varmasti yksi sen surkeimmista todellisuuksista. Iltakävelyn lopuksi kävimme vielä ruokkimassa itsemme Blanc Burgers -ravintolassa. Olimme paikalla kahdella autolla, ja Pasi suostui lähtemään muksujen kanssa ensimmäisenä kotiin. Lasten nukutus olikin ollut helppo nakki; molemmat sai kantaa kotona takapenkiltä suoraan omaan sänkyyn unille.

Minä sain jäädä vielä Plazalle kiertelemään. Joen ylittävällä sillalla oli esiintymislava, jossa ainakin lauantaina rokkasi joku cover-bändi. He tuntuivat ottaneen cover-ajatuksen kovinkin kirjaimellisesti, sillä biisilistan lisäksi lainattu oli myös artistien habitusta yleisemminkin - lavalla heiluivat mm. Slash ja Marilyn sulassa sovussa (oli muuten aika hauskaa nähdä Slash laulamassa Lady Gagan Bad Romancea!) Ohjelmisto venyi rock-klassikoista diskobiiseihin ja ilmeisesti johonkin paikalliseen suosikkiin, josta yleisö innoistui kovastikin ja hoilotti mukana, mutta minä en ollut biisiä ikinä kuullutkaan.

Kokonaisuutena tapahtuma oli vähän kuin isompi versio Suomen taiteiden yöstä, mutta ilman humalaisia ja taidettakin löytyi ihan oikeasti - ja paljon. Vähän harmittaa, ettemme ehtineet kojuja enempää tutkia, sillä uuteen kotiin - ja tännekin - olisi ollut kiva saada jokin muisto täältä. En halua muutenkaan keräillä mukaani perinteisiä matkamuistoja tai turistikamaa, vaan mieluummin arjessa mukana olevia esineitä. Onneksi meillä kuitenkin on vielä monta kuukautta aikaa sellaisia täältä etsiä.

Plazan ravintoloista toskanalainen Brio on Miksun suosikki,
sieltä kun saa todella hyvää pastaa.

Hupparilapset - illan mittaan tarvittiin jo lämpimämpää päälle.

Blanc Burgers & Bottles - Nuppu päätti syödä jälkiruuaksi sukkansa.

Amerikan Palmu?

En tiennytkään, että täälläkin on gondoleja.

Yksi Art Fairin suosikeistani, hienot värit.

Walk on the Wild Side

Perjantaina oli Miksun koululla vuoden suurin rahankeräystapahtuma, Wildcat Walk. Kuten olen jo kirjoitellutkin, vanhempainyhdistyksellä on täällä iso rooli ja koulu toimii koko yhteisön keskuksena. Yhteisö puolestaan tukee koulun eri hankkeita. Käytännössä tämä tarkoittaa rahalahjoituksia, ja niitä sai kinua myös naapureilta ja sukulaisilta - siis muut oppilaat saivat, sillä meillä ei täällä sellaista verkostoa ole. Wildcat Walk on koulussa iso juttu, sillä se on koulun ainoa fundraiser. Hyvä näin, sillä partion ja soccerin tiimoilta saakin olla myymässä popcorneja, jätesäkkejä ja ties mitä.

Itse Wildcat Walk oli lapsille tarkoitettu kävelytapahtuma, tai juoksuksihan se meni. Keräykseen osallistuneet muksut saivat Wildcat-T-paidat ja kerätyn summan mukaisesti muuta sekalaista pikkuroinaa (post-it -lappuja, kyniä, reppuja ym.) Aamupäivällä lapset menivät koulun kentälle kävelemään ja vanhemmatkin saivat halutessaan osallistua. Me menimme Nupun kanssa tietysti isoveljeä kannustamaan ja samalla treffaamaan muita vanhempia.

Tapahtuman juontaja oli hiphopparin oloinen hauska tyyppi, joka piti yllä hyvää showta. Lapset tykkäsivät hänestä kovasti. Kakkosluokkalaisten juoksuvuoro oli puoli yhdeltätoista. Puolen tunnin kävelyn ja juoksentelun jälkeen muksut alkoivat olla aika valmista kamaa. Palkinnoksi tsempistä sai omenan - kerrankin jotain terveellistä.

Päivän karkkisaldo saatiin kuitenkin kivasti täyteen illalla, kun koululla järjestettiin iso kiitosjuhla. Menimme sinne koko perheen voimin. Ohjelmassa oli keilausta ja pallopelejä, erilaisia leikkejä, herkkuarpajaisia, kasvomaalausta ja tatuointeja sekä ilmapalloja vääntelevä ukko. Pihalla oli iso pomppulinnan tapainen esterata sekä vapaata riehumista. Mukavaa oli kaikilla ja loppuillasta meidän villikissat olivat aika unisia katteja kummatkin.

Koululle lähdössä. KCMO:n nuorin työntekijä?

Lenkille lähdössä.

Villikissa.

Tokaluokkalaiset pinkoo.

Tankkausasema.

Palkinto.

Välipalatauko.

Keilausta ja Candy Walkia.

Kasvomaalausta - käteen tosin. Nuppukin haluaisi maistaa.

Lukuhetki.

Laserpyssy tuotannossa.

Pikkukisukin oli mukana menossa.

Baby Steps

Nuppu otti ensiaskeleensa Amerikan mantereella päivälleen yhden vuoden, yhden kuukauden, yhden viikon ja yhden päivän ikäisenä. Aikaisemmin hän kyllä käveli tuen kanssa ja kävelytettäessä, mutta ei esimerkiksi seisonut ilman tukea paria sekuntia kauempaa. Aikaisemmin häntä kiinnosti harjoitella kävelyä vain lyhyitä matkoja ja houkuttimena piti olla jokin lelu tai muu selvä kohde. Monesti hän kuitenkin halusi ennemmin kontata, se kun oli helpompaa ja nopeampaa.

Konttausvaiheessa kädet loppuivat usein kesken,
mutta onneksi hiirellä on häntä!

Noin viikkoa ennen ensiaskeleita huomasin, että Nuppu tuli usein ottamaan sormesta kiinni ja pyysi kävelylle. Ja nyt käveltiinkin sitten ihan kävelemisen ilosta: paikasta toiseen, käytävää edestakaisin, pysähtymättä. Samaisen viikon lauantaina olimme juuri juttelemassa Skypessä Suomen suuntaan, kun mamma taas kysyi, että jokos Nuppu on lähtenyt kävelemään. Eipä ollut vielä, mutta päätettiin siinä sitten saman tien kokeilla. Pieneksi yllätykseksi kävely onnistuikin heti, ja tyttö otti kerralla pari, kolmekin askelta. Sitä sitten harjoiteltiin kovasti; Nuppu oli varsin innoissaan uudesta taidosta ja me muut tietysti kehuttiin kovasti. Erityisen kivaa oli, että mamma ja pappakin saivat olla mukana seuraamassa, vaikka kaukana ovatkin. Olemme jo pitkään jutelleet, että kun mamma ja pappa syksyllä tulevat vierailulle, Nuppu juoksee heitä vastaan. Tyttö päätti sitten ilmeisesti aloittaa harjoittelun, kun kerran lentoliputkin on jo varattu.

Ensiaskeleet.

Seuraavana päivänä sitä sitten mentiinkin jo pystysuoraan; neiti kiipesi sekä sohvalle että sohvapöydälle ja onnistuipa jopa kiipustamaan ihan rattaisiin asti seisomaan. Onneksi tuon yhden päivän jälkeen tytön kunnianhimo on suuntautunut taas enemmän horisontaalisesti kuin vertikaalisesti, vaikka pari muksahdusta on silti sattunut.

Tämähän alkaa....

...jo sujua!

Ensimmäisen viikon ajan Nuppu harjoitteli kävelemistä vain silloin, kun sitä teki hänen kanssaan. Toisella viikolla hän alkoi enenevässä määrin nousta itse seisomaan ja lähteä siitä liikkeelle, mutta vähintään puolet matkoista vielä kontattiin - varsinkin silloin, jos oli kiire (esimerkiksi roskiskaapin ovi houkuttelevasti auki tai muuta vastaavaa). Kolmannella viikolla kävely olikin jo ensisijainen etenemismuoto.

Kymmenen päivän treenaamisen jälkeen lähdettiin jo juosten näyttämään Todd-lääkärille uusia taitoja.
(Ei, autolla neiti ei vielä sentään aja.)

Maailma on nyt kovin erilainen, kun sitä tarkastelee pystystä käsin. Tavaroiden kantaminen paikasta toiseen on paljon helpompaa, samoin äitin avainten piilottaminen. Ulkoilukin on saanut ihan uusia ulottuvuuksia, kun sitä voi harrastaa paljon monipuolisemmin, alustasta riippumatta. (Täällä osassa leikkipaikoista on alustana urheilukentiltä tuttu kumimassa, mutta osassa puuhaketta, mikä ei ole kovin kivaa, jos vielä konttailee.)  Mutta niin riemastuttavia kuin nämä edistysaskeleet ovatkin, niin samalla ne ovat myös vähän haikeita. Taitaa olla niin, että ei meillä enää ole vauvaa, vaan taapero - ihana sellainen!

Hot Hot Hot

Kulunut kesä on ollut ennätyksellisen kuuma niin Kansas Cityssä, keskilännessä kuin koko Yhdysvalloissakin. Vuosi 2012 on ollut Yhdysvaltojen (tilastoidun) historian lämpimin, kuten myös heinäkuu yksistään. Ennätyskuumasta vuoden 1936 kesästäkin jäädään vain kaksi asteen kymmenystä. Lämpötilat ovat huidelleet viikkokausia 30 - 40 Celsius-asteen välillä, ja onpa tuo neljäkymmentäkin rikkoontunut moneen otteeseen. Minulle tuottaa vielä vaikeuksia muuttaa Fahrenheit-asteita Celsiuksiksi, mutta yksi maaginen raja on 100 F (37,8 C), eli kun kolminumeroisiin lämpötiloihin mennään, niin silloin on jo todella kuuma. Toinen tuttu lukema on 78 F (25,5 C): siihen kun säätää ilmastoinnin, niin sisällä on mukavan vilpoista. (Tämä oli muuten ensimmäinen kerta, kun katsoin mitä se on C-asteissa, aiemmin ei ollut aavistustakaan.)

Ei sillä, etteikö täällä olisi kuumin keleihin totuttu; kyllähän keskilännessä ennenkin on lämpöä piisannut. Tällä kertaa sitä vain on riittänyt varsin monella tapaa: korkeiden lämpötilojen lisäksi helteet ovat olleet ennätyksellisen pitkäkestoisia sekä maantieteellisesti laajalla alueella. Tämä yhdistettynä vähäisiin sademääriin on laittanut tilastot uusiksi monessa paikassa. Pelkästään heinäkuussa vanhat lämpöennätykset saavutettiin tai ylitettiin 4 420 paikkakunnalla (The National Oceanic and Athmospheric Administration, NOAA). Vaikka täällä ollaan monta mieltä niin ilmastonmuutoksesta kuin evoluutiostakin, niin ilahduttavan useassa helteisiin liittyvässä uutisoinnissa kerrotaan niiden ja muidenkin ääri-ilmiöiden liittyvän kasvihuoneilmiöön. Josko vaikka jotain muutosta alkaisi ihmisten käyttäytymisessä ja valinnoissa tapahtua. Toisaalta esimerkiksi autokaupoilla kulkiessa on saanut huomata, että autojen kulutukseen kiinnitetään huomioita lähinnä taloudelliselta kannalta (ja täällä gallona bensaa on naurettavan halpaa) eivätkä hiilidioksidipäästöt kiinnosta ketään - ne tiedot saa ihan itse kaivaa netistä parhaan kykynsä mukaan.

Kun saavuimme Kansas Cityyn toukokuun lopussa, oli lämpötila jo silloin kolmenkymmenen asteen paremmalla puolella. Parin viikon jälkeen lukemat putosivat hetkellisesti viiteentoista, kahteenkymmeneen asteeseen, ja ensimmäisenä "kylmänä" päivänä saikin palella, kun ei ollut osannut pukea tarpeeksi vaatetta päälle. Toisena päivänä ymmärsin sentään pukea farkut, mutta se olikin sitten viimeinen kerta pitkään aikaan, sillä kolmantena päivänä palattiin taas tämän kesän normaaliin. Viimeiset kolme kuukautta ovatkin sitten kuluneet kesämekoissa (minulla on niitä täällä 8 - 10 ja oikeasti sillä valikoimalla on menty paikasta toiseen ihan koko kesä). Vasta viimeisen parin viikon aikana olen kaivanut vaatehuoneesta capreja käytettäväksi. Syksyistä vaatteita meillä ei oikeastaan täällä edes ole, joten toivottavasti talvi tulee pikku hiljaa. Nopeat ja suuret säävaihtelut ovat kuulemma hyvin tyypillisiä tälle alueelle. Ei olisi ennenkuulumatonta, että yhden päivän aikana voi sataa lunta ja lämpötila kivuta silti yli kymmenen plusasteen.

Helteiden vaan jatkuessa paikalliset alkoivat olla jo monellakin tapaa kypsiä. Lämpöennätykset ovat paukkuneet koko maassa ja lämpötilat ovatkin olleet tänä kesänä ehtymätön small talkin aihe. Jotenkin ihmisten oletuksena on, ettei näin kuumasta kuulu tykätä. Toki  se viikkokausia jatkuessaan rasittaa varsinkin vanhempia ihmisiä sekä niitä, joiden pitäisi maasta elantonsa saada. Maissipellot ovat kuivuneet pystyyn ja karjalle on syötetty rehua jo kesällä, kun normaalisti sitä menee vasta talvikuukausina. Järvissä ja joissa kaloja on kuollut; osaksi kuivuuteen, mutta joissain myös veden lämpötilojen nousun takia. Kasteluvettä on kulunut niin kotipihoilla, pelloilla kuin golfkentilläkin. Täällä meidän nurkilla on kaikilla vähänkään hoidetuilla nurmikoilla kastelujärjestelmä, mikä pitää nurmet vihreinä. Iltakävelyillä Miksu onkin tykännyt juoksennella sprinklereiden joukossa - kastuminen kun ei yleensä varsinaisesti haittaa, eikä vilustumista ainakaan tarvitse pelätä.

Maissipeltoa.

Laituri.

Kalastusta Kansasissa.

Me olemme lämmöstä siis nauttineet, varsinkin kun on samanaikaisesti saanut sekä kuulla että lukea Suomen vilpoisesta ja sateisesta kesästä. (Suomen kotikuntamme ylitti jokunen aika sitten jopa Iltalehden uutiskynnyksen, kun viemäreistä tuli rankkasateiden aikaan vettä väärään suuntaan.) Helteet ovat vielä mukava äärimmäinen sääilmiö esimerkiksi tornadoihin verrattuna, niitäkin kun täällä saattaa pyörähdellä. Lapset rakastavat uimista ja ilmat ovat olleet sille harrastukselle todella suotuisia, kunhan vaan muistaa suojautua auringolta. Myös vettä on saanut kantaa mukana aina ulkona liikkuessa. Yksi hankaluus helteissä on ehkä ollut se, että ilmastoiduissa sisätiloissa voi joskus olla vähän turhankin vilpoinen olo, ja ainakin vauvaa on pitänyt erikseen pukea sisätiloja varten. Toisaalta on ihanaa, kun iltamyöhäisellä viileästä kaupasta ulos astuessa vastaan lyö kuuma, yölläkin yli kolmekymmenasteinen ilma ja sirkat sirittävät puissa. Niinä hetkinä olen ollut oikein onnellinen siitä, että saamme olla täällä.

Meksikon loman jälkeen on kuitenkin tuntunut jo syksyisemmältä. Koulu on alkanut ja reput ja penaalit on pakattu. Miksulla oli ensimmäisenä koulupäivänä pitkät farkut ja hupparitakkikin mukana, mitkä kyllä olivat ihan liioittelua. Uima-altaan vesi on kuitenkin viime viikkoina viilentynyt; aluksi kahteenkymmeneenviiteen asteeseen, nyt jo varmaankin vähän sen alle. Kyllä siellä vielä uida voi, mutta vaan vartin, parikymmentä minuuttia, sitten muksut jo palelevat. Ja entistä useammin meidän perhe on saanut olla altaalla ihan keskenään. Lopullisesti allas suljetaan varmaan kuukauden sisällä. Lämpötilat ovat olleet lähempänä kolmea- kuin neljääkymmentä, ja viime aikoina kolmenkympin allekin, varsinkin iltaisin ja öisin.

Tänään elohopea nousi meillä vielä kolmeenkymmeneenkuuteen asteeseen. Miksulla oli tänään lyhyempi koulupäivä, early dismissal, ja kävimmekin koulun jälkeen läheisellä lasten maatilalla biisonia ja vuohia moikkaamassa. Illalla oli vielä koulun restaurant night läheisellä mäkkärillä. Miksun koulu järjestää kuukausittain ravintolapäivän yhdessä jonkun lähiseudun ravintolan kanssa, ja silloin koululaiset perheineen houkutellaan syömään, ja ravintola lahjoittaa osan tuotosta koululle. Ensimmäinen kerta oli siis mäkkärissä ja sehän sopi, siellä kun on iso leikkialuekin.

Nyt kello on jo puoli kaksitoista, ja ulkona on edelleen 25 C lämmintä - mutta vilpoiselta ja syksyiseltä se ilma silti tuntuu. Vaikka lämpötilat päivisin vielä nousevatkin, yöt ovat jo viileämpiä. Kohta Miksun saa varmaan taas lähettää kouluun huppari päällä, ilman että se enää olisi liioittelua. Triple digit -lämpötilat taitavat olla tältä kesältä ohi täälläkin.