Two Weeks and Counting

Jos suunniteltu lähtöpäivä 8.5. pitää paikkansa, olemme kahden viikon päästä koneessa. Juuri nyt sitä on vähän vaikea uskoa, vaikka olemmekin pakanneet vimmatusti viime päivät. Pahvilaatikoita kyllä on kaikki paikat täynnä (mistä tätä tavaraa oikein tulee?), mutta vasta noin kolmasosa irtaimistosta on pakattu. Ja nekin sieltä helpoimmasta päästä, eli yläkaappien tavarat, joihin en muutenkaan ylety, ynnä muut harvoin tarvitut jutut.

Lääkärintarkastuksessa olemme käyneet kaikki, kissaa myöten. Jälkimmäinen tosin ihan sen vuoksi, että on mukavampaa jättää katti hoitoon, kun tietää, että kaikki on suunnilleen kunnossa. Aikuistenkin lääkärintarkastus oli varsin perusteellinen; labrojen yms. perusjuttujen lisäksi mm. tehtiin kuulotesti ja spirometria. Keuhokuvasta sentään saatiin itsemme puhuttua pois, vaikka sitäkin aluksi ehdotettiin.

Viisumeita meillä ei vielä ole, eikä sen myötä matkalippujakaan. USA:n maahanmuuttoviranomaiset haastattelivat Pasia Skypen yli muutama päivä sitten. Nyt meidän pitäisi vielä käydä Helsingissä suurlähetystössä vakuuttamassa, että elämmeYhdysvalloissa viisumiemme mukaisesti ja että aiomme varmasti palata takaisin Suomeen. Lähetystöhaastattelu vaatii henkilökohtaisen käynnin, ja juuri nyt päivänkin irrottaminen sitä varten tuntuu haasteelliselta, varsinkin kun pienimmäistä pitää kuljettaa mukana.

Asunto- ja kouluasiat Yhdysvaltojen puolella ovat vielä aivan auki. Alkuun meidän on tarkoitus asua hotellissa ja etsiä asuntoa sekä hankkia Miksulle koulupaikka syksyksi. Kokonaisuuden selvittäminen ei varmaankaan ole ihan helppo nakki aikaerosta vinksahtaneiden lasten (ja aikuisten) kanssa, kun samalla pitäisi hankkia myös autot, pankkitilit, sosiaaliturvatunnukset sun muut tarpeelliset asiat - ja pysähtyä parin tunnin välein ruokailemaan tai päiväunille. Soisin ainakin niiden asuntoasioiden jo vähän etenevän, nyt kun lähtöön on enää parisen viikkoa aikaa.

Passit meillä sentään on jo käpälissä. Lapsille piti hakea kokonaan uudet passit, jenkkeihin kun ei kelpaa se, että lapset olisivat vanhempien kanssa samassa passissa, ja Nupullehan meillä ei ollut vielä mitään dokumenttia olemassa. Kuvasin muksujen passikuvat kotona, koska en jaksanut lähteä kiikuttamaan vauvaa valokuvausliikkeeseen. Isoveljestä sai kasan sopivia otoksia alle minuutissa, mutta vauva osoittautui haastavammaksi kuvattavaksi. Oli vaikeaa saada tytöstä sellaista kuvaa, jossa hän katsoisi kameraan hymyilemättä. Kun tein jotain kiinnittääkseni huomion, se palkittiin heti hymyllä - positiivinen ongelma sekin! Kelvolliset kuvat saatiin, mutta poliisille kelpaamattomat making of -otokset olivat myös aika hauskoja. Kuvasta näkyy aika hyvin se, kumpi lapsista teki tasaisen varmaa sarjaa ja kumpi... no, jotain muuta.

Premium Bananas

Tavaroiden pakkaaminen on aloitettu! Varastolla on jo kuusi laatikollista tavaraa plus skimba- ja murtsikkamonot sekä luistimet. Huomenna jo toivottavasti monta laatikollista enemmän. Kotona puolestaan on infernaalinen sotku ja kaikki paikat täynnä laatikoita. Ei ihan paras yhdistelmä vauvan kanssa, joka konttaa, kiipeää ja syö kaiken mitä käsiinsä saa (paitsi tavallista ruokaa; äitin huomautus). Mummi on käytännössä asunut meillä viime päivät ja mamma puolestaan eilisen illan. He konttaavat Nupun perässä lattialla, jotta me saamme palaveerata asuntoasioista tai pakata. Tänään onneksi pääsin teatteriin sotkua karkuun; olin äitini kanssa katsomassa rockmusikaali Kakolaa. Mahtavuutta!

Olen melko huono sietämään sekamelskaa tai keskeneräisyyttä, mutta se helpottaa, että voin kalentereista katsoa, milloin tämä loppuu: kolmen viikon päästä. Tai silloin sotku ainakin siirtyy toiselle mantereelle. Viime päivinä mieleen on hiipinyt sellainenkin ajatus, ettemme ikinä saa täältä kamojamme varastolle ja kotia tyhjäksi ajoissa. Jos aikatauluhaastetta ei ota huomioon, niin oikeastaan ihan nautinkin siitä, että saan käydä tavaroita läpi ja laittaa osan kiertoon. Olosuhteiden pakosta karsintakierroksia on tullut tehtyä viime vuosina aika paljon (joskin toisesta päästä on tullut lisää jos jonkinmoista tavaraa), mutta nyt kun asuntokin vaihtuu, on luopuminen entistäkin helpompaa. Haluaisin ottaa mukaan vain harvat, valitut ja todella tarpeelliset tavarat. Toistaiseksi vielä yritän pitää siitä kiinni, että kävisin kaikki kamat ajatuksella läpi, mutta mikäli pakkaaminen ei viikonloppuun mennessä huomattavasti edisty, pitää kohta turvautua jätesäkkimetodiin: kaapista kassiin ja varastolle. 

Jotkut sentään tykkäävätkin tästä sisustustyylistä: kissa rakastaa pahvilaatikoita ja käy kököttämässä niissä aina kun muilta kiireiltään ehtii. Vauvakin tykkää siitä, että joka puolella on seisomaharjoituksiin sopivia telineitä. Ilmainen vinkki kaikille muuttajille: isoäitien ollessa varattuja on kolmanneksi paras lapsenvahtimme ollut Chiquita-banaanilaatikon kansi: sinne keskelle kun nostaa neidin istumaan, niin eipähän pääse kaatua kepsahtamaan tai livistämään minnekään. Lisäksi laatikon reunoja on kiva rummuttaa. Rok rok!

Premium Bananas!

Physician's Statement of Health

Vuoden parhaat uutiset saatiin tänään! Meillä oli Nupun kanssa kontrolli TYKSissä, vähän aikaistettuna matkan takia. Nupulla oli syntymän jälkeen haasteita hengityksen kanssa, hapettuminen oli huonoa ja siksi tarvittiin vähän lisähappea ja seurantaa sairaalassa - sekä paaaaljon tutkimuksia. Tänään kuitenkin oli se päivä, jota olen odottanut viime heinäkuusta asti: meillä on nyt ihan virallisesti terve tyttö! Sitä juhlistettiin heti jätskillä sairaalan kanttiinissa isoveljen kanssa.

Tämä kyllä pistää kaikki muutto- ja muut kiireet mittakaavaan, kun muistaa taas mitkä asiat oikeasti ovat isoja ja tärkeitä. Sellaisia on loppujen lopuksi aika vähän ja ne löytyvät hyvinkin läheltä (eikä niiden perässä tarvitse lähteä valtamerten taakse, paitsi silloin, kun työnantaja lähettää ne sinne).

...is now healthy and no follow-up is planned in our hospital.

Terve tyttö!

 Piip!

Zzz...

Ready, Steady, Go!

Vihdoinkin voi sanoa, että taloprojekti on aloitettu, viralliselta kuulostava aloituskokous kun oli tontilla eilen. Sitä ennen siellä olikin vain poimittu mustikoita - ja kaadettu puita. Puut kaatoi vanhempieni naapuri, joka myös karsi rungot ja pätki ne takkapuun mittaan. Ainoa mitä me (eli Pasi ;-) ollaan tehty on puiden halkominen ja pinoaminen. Siinäpä sitten menikin kaikki alkuvuoden viikonloput. Saimme samalla kalpean aavistuksen siitä, millaista olisi yrittää itse tehdä koko taloa, kun pelkässä takkapuu-urakassa taisi olla vähän liikaa. (Itse asiassa viimeinen halkokasa odottaa vieläkin tontilla, eli yhden päivän urakointi on vielä edessä ennen kuin nekin puut ovat siististi pinossa.)

Saimme talokuvat kommentoitavaksi reilu viikko sitten, ja sen jälkeen aika onkin mennyt palaveeraamisessa - kuvia on ihmetelty niin sisustussuunnittelijan, kalustetoimittajan, vastaavan mestarin, pääarkkitehdin, talotoimittajan kuin rakentajankin kanssa. Kahdestaankin niitä olisi ollut hyvä katsella, mutta siihen on jäänyt harmillisen vähän aikaa. Talo pitää suunnitella yllättävän pitkälle jo nyt, jotta kaikki palaset loksahtaisivat kohdalleen. Periaatteessa nyt pitäisi tietää vasta ulkoseinät, ikkunoiden paikat ja lvi-pisteet, mutta niitä varten pitää olla kalustekuvatkin valmiina ja siitä sitten saadaankin jo väliseinät ja niin edelleen.

Aika isoja asioita ollaan päätetty varsin rennolla otteella: "-Laitetaanko tommonen? - Joo." Nyt ei kerta kaikkiaan ole sitä luksusta, että voitaisiin vertailla ja pohtia vaihtoehtoja loputtomiin, päätöksiä kun pitää saada poikki ja pinoon aikamoista vauhtia. Kun lähdemme rakennusvuodeksi pois, menetämme sen mahdollisuuden, että talo viilattaisiin mahdollisimman tarkkaan meille sopivaksi. Toisaalta tämä on jonkinmoinen helpotuskin, asioita vaan tulee tehtyä rivakasti kun on pakko, eikä kaikkea voi jäädä ihmettelemään. Tosin talon julkisivua ja olohuoneen ikkunoita ollaan pohdittu ja muuteltu monet kerrat, mutta tänään nekin piti lyödä lukkoon. Emme todellakaan ole niitä ihmisiä, jotka ovat kymmenen vuotta mielessään suunnitelleet unelmiensa taloa, ja sitten se vaan piirretään ja speksit kirjoitetaan puhtaaksi. Itse asiassa en olisi ikinä uskonut, että tekisimme taloa näin, mutta tämä voi lopulta olla hankkeelle jopa eduksi. Rakentaja varmaan hyppäsi ilosta kattoon, kun kuuli meidän lähtevän pois häiriköimästä.

Nyt kun yksi setti kuvia on lyöty lukkoon, mielessä on päällimmäisenä helpotus - meni ikkunat sitten oikein tai väärin tai oikein väärin, niin siinä ne nyt on ja niiden mukaan pelataan jatkossa. Ja nyt perhe T lähtee ulos syömään - ei varsinaisesti juhlistamaan mitään, vaan siksi että se on ihan välttämätöntä, koska kukaan ei ole päiväkausiin ehtinyt kauppaan. Rakentamisen realismia tämäkin kai. Nautin nyt ainakin parin päivän ajan tästä tunteesta, koska perjantaina jatketaan sisustussuunnittelijan kanssa ja ensi viikkoon mennessä meillä epäilemättä on seitsemänkymmentä uutta ongelmaa, asiaa ja päätöstä pohdittavana.

3D:n halpaversio = kotisauna ja vihreää teippiä (ikkunan mallintamista tietysti). 

Kolmelta yöllä alkaa päätöksenteko kummasti nopeutua. Huomaa Cat Help.

Disclaimer

Viuh! Sinne meni, ihan julkiseksi tämä ihka ensimmäinen blogini ja sen muutama ensimmäinen postaus. Vielä hetki sitten istuin sormi hiiren näppäimellä pohtimassa onko tämä julkaisukelpoinen. (Ihan kuin töissä, terveisiä vaan sinnekin!) Olen isoäitini jälkeen ehkä maailman toiseksi viimeinen ihminen, joka ryhtyisi pitämään blogia ja raportoimaan elämästään näinkin julkisesti. Nyt lähdön kynnyksellä monet ovat blogin pitämistä kuitenkin ehdottaneet ja onhan tämä mainio tapa pitää yhteyttä moneen ihmiseen kerralla. Niin se matkailu avartaa, näköjään jo ennen lähtöä.

Toki olisi ollut mahdollista suojata blogi salasanalla tai kutsua tänne vain harvat ja valitut, mutta silloin tämä ei oikein olisi palvellut tarkoitustaan - ja sotiihan se vähän bloggaamisen yleistä filosofiaa vastaankin. (Ja tuskinpa meidän kuulumiset jaksavat suuremmin lähipiirin ulkopuolella kiinnostaa.) Tarkoituksenani on siis kertoilla täällä kuulumisiamme sekä matkan että rakentamisen tiimoilta. Lasten asiat varmaankin kiinnostavat erityisesti sukulaisosastoa. Nuppu tulee oppimaan hurjan paljon uusia asioita seuraavan vuoden aikana, kävelemisestä puhumiseen (ja toivottavasti myös kokonaisten öiden nukkumiseen...). Miksu puolestaan tekee meistä kaikista suurimman työn ulkomailla, koska hän joutuu aivan pystymetsästä opettelemaan kokonaan uuden kielen. Me sitten kertoilemme näistä kuulumisista täällä, eli suuria seikkailukertomuksia etsivät taitavat olla väärässä blogissa. Kuviakin on luvassa, mutta itseni tuntien ne huiskaistaan tänne ihan sellaisenaan. En yritäkään hioa blogia kohti täydellisyyttä, vaan pitää tämän riittävän helppona, jotta postauksia tulee tehtyä.

Blogi korvaa siis suurehkolle vastaanottajajoukolle lähetetyt bulkkimeilit, mutta toivoisin kuitenkin, että emme jää kokonaan ilman vastauksia, vaikka kuulumiset eivät sähköpostissa kuljekaan. Olisi kiva, jos voisit silloin tällöin kommentoida, kysyä tai kertoilla omia kuulumsia puumerkin kera - olitpa sitten tuttu tai satunnainen vierailija!

Ai mistä blogin nimi tulee? Holstee Manifestosta:

Some Opportunities   

Only Come Once.  

Seize Them.

Siinä kiteytyy hyvin se yksinkertaisuus, joka usein on isojenkin päätösten takana - kuten nyt meillä. Suosittelen lämpimästi lukemaan koko tekstin ajatuksella ja laittamaan vaikka työpöydän taustakuvaksi. Enjoy!