torstai 22. marraskuuta 2012

A Very Happy Thanksgiving

Kiitospäivää vietetään Pohjois-Amerikassa marraskuun neljäntenä torstaina. Sen varhaisimmat juuret juontavat ikiaikaisiin sadonkorjuujuhliin, ja kuten monilla muillakin pyhillä, kiitospäivällä on myös uskonnolinen taustansa - tosin ne pyhät eivät olleet syömistä, vaan paastoa ja rukoilemista varten.   Paastosta onkin sittemmin tehty melkoinen täyskäännös kohti amerikkalaisempaa kiitospäivää, sillä nykyään pääasia - tai ainakin yksi tärkeimmistä - taitaa olla juurikin syöminen.

Amerikkalaisen Thanksgivingin alkuna pidetään 1620-luvun alussa Englannin Plymouthista Mayflower-laivalla saapuineiden uudisasukkaiden ja Wampanoag-intiaanien yhteistä sadonkorjuujuhlaa. Laivamatka ja sitä seurannut ensimmäinen talvi olivat pienelle siirtokunnalle äärimmäisen rankkoja, mutta ystävällismielisten alkuperäisasukkaiden avustuksella he saivat maissinsa kasvamaan ja oppivat muutenkin uuden elämän aakkoset täkäläisessä Plymouthissa, Massachusettsissa. Esimmäistä uudella mantereella kasvatettua satoa juhlistettiin sitten yhdessä intiaanien ja uudisasukkaiden kesken. Ystävyys ja yhteisetyö kesti vuosikymmeniä ja se onkin yksi harvoista rauhanomaisen rinnakkaiselon esimerkeistä alkuperäiskansojen ja uudisasukkaiden välillä. 

On ollut mielenkiintoista päästä seuraamaan kiitospäivän juttuja Amerikasta käsin, sillä se on täkäläisistä juhlapäivistä sellainen, jota Suomessa ei juhlita lainkaan. Toki kiitospäivän pääpiirteet ovat tuttuja  leffoista ja tv-sarjoista - kukapa ei muistaisi Joeya tai Monicaa kalkkuna päässä. Yksityiskohdat ovat kuitenkin olleet ainakin itselläni hämärän peitossa. Niistäkin olen nyt saanut kivasti tietoa, kun Miksu on kantanut koulusta varsin paljon Pilgrims & Indians -aiheisia tehtäviä. Ja yllätys yllätys, kaupoissakin Thanksgivingin lähestymisen on huomannut. Täällä syksyn katkaisee useampikin juhlapyhä, sillä vasta hetki sitten korjattiin Halloween-koristeita ja Thanksgivingin jälkeen onkin jo pian joulu. Itse asiassa juuri kiitospäivän viikonloppu on monessa paikassa myös jouluvalojen sytyttämisen aikaa.

Thanksgiving on vahvasti perhejuhla ja sitä vietetään nimenomaan kotona ruokapöydän ääressä, ei niinkään ravintoloissa. Siksi olikin todella mukavaa saada kutsu Miksun luokkakaverin perheen luo Thanksgivingiä viettämään. Joseph on yksi Miksun parhaista kavereista ja mukana myös ESOL-kieliohjelmassa. Joseph on adoptoitu Kiinasta viime keväänä, mutta hän puhuu englantia jo todella sujuvasti - äidin mukaan kolme koko ajan pulisevaa isosiskoa ovat kovasti auttaneet asiassa. Minun mielestäni on aina mukava päästä seuraamaan miten Miksu on omien kavereidensa kanssa, siitä kun parhaiten näkee sitä hänenkin kielitaitoaan. 

Veimme tuliaisiksi viiniä, kukkia ja pikkuherkkuja, sillä en osannut mitenkään osallistua kiitospäivän herkkujen valmistamiseen. Pääosassa on kalkkuna ja sen kanssa tarjottava dressing tai stuffing eli leivänmuruista tehty mausteinen täyte, mikä muuten on oikein herkullista. Kalkkunan lisäksi tarjolla oli myös paistia, ja lisukkeina tarjottiin perunamuhennosta, bataattimuhennosta, erilaisia kasviksia, karpalokastiketta ja salaatteja. Ruokaa oli vähintääkin kuin suomalaisessa joulupöydässä, vaikka tätä juhlaa vietetään vain yhden päivän ajan. Perinteinen kiitospäivän jälkiruoka on sadonkorjuuaikana muutenkin suosittu kurpitsapiirakka, mikä myös on todella hyvää, vähän porkkanakakun makuista. Itse en ole suuri jouluruokien ystävä, joten täytyy sanoa, että perinteisiin jouluruokiin verrattuna Thanksgiving veti kyllä selvästi pidemmän korren. 

Pelkästään syömistä kiitospäivän vietto ei kuitenkaan ollut. Aluksi illan emäntä luki kappaleen ensimmäisen kiitospäivän vietosta, minkä jälkeen jokainen sai kertoa, mistä on kiitollinen. Perhe, koti ja terveys nousevat varmasti kaikkien listalla korkealle, mutta niillä on ihan erityinen merkitys perheessä, jossa kaikki lapset ovat tulleet Kiinasta. Näiden juhallisempien asioiden lisäksi lapset muistivat toki olla kiitollisia ihan arkisistakin jutuista, kuten paikallisten urheilusankareiden menestyksestä. Meidän perheessä päällimmäisenä mielessä taisi olla Pasin saapuminen kotiin pitkän työmatkailun päätteeksi, ja tulihan se isi sieltä vielä ennen kuin ehdimme edes kotiin lähteä. Lapset olivat onnesta ihan sekaisin, kova ikävä oli selvästi ollut puolin ja toisin. Piiitkän kaavan ruokailun jälkeen me aikuiset istuimme höpöttämässä, mutta lapsilla oli vielä energiaa pelata Wiin urheilupelejä. Tällainen oli meidän - ja Josephin - ensimmäinen kiitospäivä. Vähän suunnittelimme jo, että voisimme ensi vuonna juhlistaa sitä ihan perheen kesken ja muistella tätä vuotta. Kalkkunanpaiston jätän kyllä suosiolla väliin, mutta pumpkin pien voisin opetella itsekin tekemään.

Thanksgivin Holiday alkoi jo keskiviikkona,
ja vietimme Miksun vapaapäivän Loose Parkissa. 

Päivä oli taas vaihteeksi todella lämmin, taisi olla parikymmentä astetta.

Kioskilla.

Karkuun!

Näin nätisti mennään välillä.




Ennen lähtöä kiitospäivän juhlintaan Miksu keräsi koko porukan yhteiskuvaan
 - vain isi puuttuu vielä.

Tyttöjen juttuja. 

Poikien juttuja.

Kaikki valmiina.

Sainpas nämä samaan kuvaan!

Syöttötuoli unohtui, mutta autotallista löytyi lasten turvaistuin,
ja Nuppu pääsi oikein aikuisten pöytään syömään.

Lapsilla oli oma pöytänsä.

Tästä se alkaa.


Vihdoinkin!


Miikan koulussa tekemä Thanksgiving-juliste.

keskiviikko 21. marraskuuta 2012

Greetings for Daddy

Pasi on nyt neljättä viikkoa työmatkoillaan, joten arki kolmestaan muksujen kanssa on tullut tutuksi. Reissaamisen aluksi Pasi sentään pääsi Denveristä viikonlopuiksi kotiin (työkaverit paiskivat silloinkin töitä), mutta viime viikolla hän lensi Denveristä suoraan Suomeen ja on sillä tiellä edelleen. Meillä on lasten kanssa ollut täällä silti varsin mukavaa, joskin puuhaa riittää. Miksun pitkien koulupäivien jälkeen illat ovat tosi lyhyitä, ja yksistään esimerkisi iltarutiineihin menee niin kauan aikaa, etten oikein vieläkään osaa aloittaa iltapuuhia ajoissa.

Muksut olisivat varsin mielellään lähteneet Pasin mukaan.


Pasi pääsee Suomessa (työrupeamasta selvittyään) käymään raksalla ja moikkaamaan myös meidän Minni-kissaa. Ihan pikkuisen olen kateellinen myös rauhaisasta hotelliasumisesta (Helsingin Strandissa, jossa ollaan usein oltu kahdestaan), vaikka siellä päässä taitaa ikävä olla tässä vaiheessa jo häiritsevän suurta. Töitäkin reissussa on saanut paiskia ihan tosissaan, helposti 12-, jopa 16-tuntisia päiviä. Jopa mantereen vaihdon jälkeen tekivät suoraan viikonlopun yli töitä. Täällä päässä taitaakin sitten mennä useampi päivä matkoista ja töistä palautumiseen. Näin yksin ollessani en itsekään osaa mennä järkevään aikaan nukkumaan, vaan viime viikkoina on tullut valvottua yökausia. Taitaa olla molemmilla aikamoinen jet lag tämän kuukauden jälkeen.

Ulkoilua kotosalla. 


Bloginkin puolella on ollut hiljaisempaa, sattuneesta syystä, mutta laitanpa nyt sekalaisia kuulumisia meidän kuluneelta viikolta ja samalla terveisiä isillekin oikein kuvien kanssa. Viime torstaina Miksun koululla järjestettiin Thanksgiving Lunch, jonne vanhemmatkin saivat mennä lounaalle. Tarjolla oli kalkkunaa ja sen täytettä (stuffing; melko hyvää, maustettua leivänmuruseosta) sekä erilaisia kasviksia. Nuppukin tykkäsi kovasti sekä täytteestä että jälkiruuaksi tarjoilluista mansikoista. Koulun kahvilan kasvispöytä näyttää aina tosi herkulliselta, ja mm. tuoreita mansikoita taitaa olla siellä ihan joka päivä, mikä on aika käsittämätöntä.

Jälkkäriä.


Perjantaina lähistöllä asuva ystäväni järjesti meille Finnish Holiday Partyn. Meillä on täällä tyttöporukka (tai siis äitiporukka), jonka kanssa järjestetään kaikenlaista tekemistä ihan viikottain, lasten kanssa ja ilman. Katrina puhui asiasta ensimmäisen kerran jo viikkoja sitten, mutta en ottanut sitä niin kovin tosissani, myötäilin vaan kohtelilaasti. Samana päivänä hän kuitenkin laittoi sähköpostia, jossa oli suunnitellut jo puolet tilaisuudesta valmiiksi. Lupasin tehdä juhliin suomalaisia joulupipareita isoisoäitini reseptin mukaan, tai Miksuhan ne piparit lopulta teki. Ainekset olivat kuitenkin sen verran erilaisia kuin koto-Suomessa, että aivan oikean makuisia niistä ei kuitenkaan tullut, mutta ihan syötäviä kuitenkin. Lähikaupasta löytyi Pandan lakritsia ja Katrina oli onnistunut hankkimaan jopa suomalaisia hapankorppuja. Miksu oli ikionnellinen, kun sai ylimääräiset juhlista mukaansa. Ohjelmassa oli myös Suomen lippujen väritystä, karttapallotehtävä sekä jouluporon askartelua jätskitikuista. Kuuntelimme Ipanapan lastenlauluja ja valistimme lapsia siitä, missä joulupukki oikeasti asuu (nämä täällä oikeasti kuvittelevat, että pukki asuu pohjoisnavalla!). Isäni oli onnistunut löytämään Mauri Kunnaksen Joulupukki-kirjan englanninkielisen version, ja sitä varmaan luetaankin ahkerasti lähiviikot sekä kierrätetään kaveripiirissä. Meillä oli kaiken kaikkiaan tosi mukavaa ja olen kyllä aika onnekas, kun olen täällä löytänyt Katrinan ja muiden porukan naisten kaltaisia kavereita. Ystäviä ei voi ikinä pitää itsestäänselvyytenä, ja vielä vähemmän odotin täältä löytyvän niin monia kivoja tuttavuuksia. Se on iso asia, mikä taas osaltaan vaikuttaa paljonkin viihtymiseen täällä.

Joulupiparituotanto on tarkkaa puuhaa.

Jouluuporoja tuotannossa.

Tällaisia niistä sitten tuli. 

Cute as a Cupcake.


Iltapäivästä kävimme lasten kanssa treffaamassa harrastelijavalokuvaajaa, joka otti edullisesti lapsista sarjan kuvia. Sain asiasta vinkin samaisen tyttöporukan kautta, ja treffasimme Prairie Villagessa sijaitsevan kirkon puistossa, jossa oli monia valokuvauksellisia kohtia. Kyseessä oli hyväntekeväisyystempaus; lahjoittamalla aikaansa ja taitojaan Alicia keräsi rahaa pienen Lucy-tytön muistorahastolle. Lucyn äiti on hänen hyvä ystävänsä, ja pikku-Lucy oli menehtynyt pari vuotta sitten aivokasvaimeen. Rahaston avulla he tekevät hyväntekeväisyystyötä ja haluavat siten muistaa pientä tyttöään. Tarinan kuultuani olin aivan itku kurkussa minäkin, niin pahalta se tuntui. Lucy oli ollut juuri Nupun ikäinen. Itselleni täysin vieraan ihmisen kanssa sitten itkeä tihrustimme keskellä kirkon puistoa, mutta hetken päästä jo nauroimme itsellemme. Joka tapauksessa Lucyn rahasto sai pienen lisän, me mukavan uuden tuttavan ja kasan kivoja valokuvia - sekä vinkin lähistöllä olevasta leikkipuistosta.

Olimme ensimmäistä kertaa Prairie Villagen alueella, joten lähdimme vielä katsastamaan kehuttua leikkipuistoa, koska meillä ei varsinaisesti ollut kiire minnekään. Miksu tykkäsi puiston vekottimista ja Nuppukin löysi sieltä keinuja ja vähän jotain kiipeiltävääkin. Puistossa oli työpäivän päätteeksi myös aika paljon muuta väkeä, ja taas saimme useamman kerran kertoa mitä kieltä puhumme, mistä tulemme ja miten täällä viihdymme. Täällä ei tarvitse kyllä koskaan olla yksin, juttuseuraa löytyy aina. Puistossa viihdyimmekin ihan pimeän tuloon asti, ja illalla uni tulikin sitten nopsaan - ainakin muksuille.

Nuppu menee. 

Miksun suosikki; jonkinlainen roikkumisvekotin.
Ja niin, tännekin kuulemma pitää päästä uudestaan.

Isoveljen kanssa pääsi vähän isompaankin liukumäkeen.

Kotiinlähdön aika.

Lauantaina oli vuorossa Miksun partion retki Legolandiin. Miksulla on sinne vuosipassi (syystäkin, sillä poika jaksaisi olla siellä vaikka joka viikko) ja olemmekin käyneet siellä jo pari, kolme kertaa. Miksu temmelsi kavereiden kanssa, minä viihdytin päikkäreistä kieltäytyvää pikkusiskoa ja pidin Skype-palaveria Suomen suuntaan. Helsingissä tyttökaverit olivat kokoontuneet illalliselle ystävän luokse, liimailivat siellä irtoripisiä ja valmistautuivat ravintolailtaan oikein pitkän kaavan mukaan. Olisi ollut niin kiva olla siellä mukana, mutta pääsinpähän osallistumaan edes vähän. (Muutaman viikon päästä sitten uusiksi Turussa, soooo looking forward to it!) Miksu viihtyi Legolandissa pitempään kuin yksikään muu partiolainen, joten ilta oli jo hämärtymässä, kun ajelimme kotia kohti. Koska olimme olleet koko päivän sisätiloissa, halusin vielä ehtiä vähän ulkoilemaan. Niinpä päätimme skipata kotona kokkaamisen ja reippailimme läheiseen Coach's-sporttipubiin illalliselle, tuli samalla tehty pieni kävelylenkkikin. Törmättiinpä siellä sattumalta tuttuihinkin, eli ei tämäkään niin kovin suuri kaupunki lopulta ole.

Crown Centerille on jo pystytetty pormestarin joulukuusi.
Muuten on vielä aika kesäisen näköistä.

Myös luistinrata on avattu. Lämminverisimmät luistelevat t-paitasillaan, hrr.

Nuppu taitaa jo olla valmis siirtymään vauvanruuista eteenpäin.

Sunnuntai-iltana kävimme kaupungin toisella laidalla Briarcliff Villagessa katsomassa jouluvalojen sytytystä. Luvassa oli myös laser-show (aika laimea, mutta Miksuun kyllä upposi), joululauluja sekä joulupukin tapaaminen. Joulupukin juttusille jonottaessamme Miksu intoili, että pääsee sitten puhumaan suomea joulupukin kanssa. Vähän huolestuneena yritin vihjailla, että ehkä englannin taitojen esitteleminen tekisi suuremman vaikutuksen ja voisi vaikuttaa myös lahjojen määrään, mutta turhaan. Harmi kyllä pukilta oli kuulokoje unohtunut Korvatunturille, joten kommunikointi oli vähän vaikeaa. Pukki lupasi kuitenkin tulla jouluna meitä Suomeen moikkaamaan. Illlan pimetessä jouluvalotkin sytytettiin ja tulihan siinä vähän jouluinen olokin. Kuuntelimme musiikkiesityksiä ja nakersimme perjantailta yli jääneitä joulupipareita. Kaipaamaan jäimme lähinnä vain glögiä ja lunta, mutta niitäkin saattaa hyvällä tuurilla vielä tänne järjestyä.

Joulupukin juttusille jonottamassa.

Odotus kannatti, eikä Nuppukaan edes vierastanut.


Joulumusiikkia esittivät koululaiset ja jokin jazz-orkesteri.

Valot päällä.

Laser-show :)

Suihkulähde, tietysti, KC:ssä kun ollaan. 

Lisää suihkulähteitä ja lapsia.


Tänään olimme pitkästä aikaa lähempänä KC:n keskustaa Loose Parkissa (muistattekos viime kesältä?) leikkimässä ja ystäviä tapaamassa. Jouluinen fiilis oli tipotiessään, kun puistossa tarkeni taas ihan paitasillaan ilman takkia. Nautin kyllä täysillä tästä kurattomasta, aurinkoisesta ja kuivasta marraskuusta. Varsinkin lasten kanssa tämä on mahtavaa; emme edes omista kumisaappaita tai välikausivaatteita! Puistoilun jälkeen jatkoimme Plazalle lounastamaan ja Scooter'sin jätskibaariin jälkkärille. Plazan liikkeissäkin olisin halunnut kierrellä, mutta siinä vaiheessa sainkin jo lähteä ajelemaan kotiin koulusta palaavaa Miksua vastaan.

Loose Parkissa.

Nuppu oli aika paljon pienempi tyttö,
kun viimeksi näissä keinuissa keinuttiin.
Yhtä iloinen kuitenkin.

Miksun luokalla oli tänään koulussa erikoispäivä, Behaviour Bingo Pajama Party. Luokassa on satanumeroinen bingotaulukko, johon oppilaat saavat arpoa uusia numeroita palkinnoksi hyvästä käytöksestä. Tässä vaiheessa lukukautta oli sitten ensimmäinen suora ansaittu, mistä hyvästä kouluun otettiin mukaan pyjama, tyyny, pehmolelu ja limpparia. Opettaja tarjosi popcornit ja iltapäivän he olivat saaneet pötkötellä yöpuvuissaan lattialla, syödä poppareita ja katsella jotain opettavaista lastenohjelmaa. Tämä ei tosin ollut edes ensimmäinen kerta, vaan noin kuukausi sitten oli koko koulun Pajama Day, ja silloin kouluun mentiinkin yöpuku päällä. Koulubussissa oli hauskan näköistä väkeä, ihan kuin kaikki olisivat nukkuneet pommiin. Onkohan Suomen kouluissa mitään vastaavia tempauksia? Täällä tuntuu pitkien koulupäivien vastapainoksi olevan kaikenlaista erikoisaktiviteettia vähän väliä.

Pyjamapartylainen.


Tänään olikin sitten viikon viimeinen koulupäivä, sillä nyt alkoi koulussa Thanksgiving holiday. Huomiseksi keksitään jotain kivaa Miksun vapaapäivän kunniaksi ja torstaina sitten on vieläkin tärkeämpi päivä, kun saamme isin vihdoinkin kotiin. Sitä ennen meidät on kutsuttu Miksun luokkakaverin perheen luokse Thanksgiving dinnerille. Mukava nähdä kuinka sitä täällä juhlitaan - ennakkotietojen mukaan kysymys on syömisestä, syömisestä ja syömisestä, vähän kuin meillä jouluna. Ja siitä, että mietitään niitä asioita, joista voi olla kiitollinen - itselläni on mielessä useampikin. (PS. Pasi: muista salmiakki, Fazerin sininen, hapankorput ja glögi. Kiitos.)

Thanksgiving 101
- eiköhän me tällä ohjeistuksella pärjätä.




tiistai 6. marraskuuta 2012

Time to Vote

Tänään Yhdysvallat äänestää itselleen presidentin seuraavaksi neljäksi vuodeksi. Vaalien lähstymistä on ollut varsin mielenkiintoista seurata eri medioista, niin eurooppalaisista kuin amerikkalaisistakin. Vastakkain ovat republikaanien parivaljakko Romney/Ryan sekä jatkokautta hakeva demokraattien Obama/Biden. Muut ehdokkaat (kyllä, niitä ihan oikeasti on!) on aktiivisesti unohdettu lähes kaikissa keskusteluissa ja viestinnässä muutenkin. Ainoastaan vihreiden Jill Steiniin törmäsin kerran Facebookin kohdennetussa mainonnassa. (Steinin varapresidenttiehdokas, Cheri Honkala, on varsin mielenkiintoinen muutenkin kuin suomalaisen sukunimensä takia. Hän on kotoisin hyvin vaatimattomista oloista, saanut lapsen nuorena ja asunut vuosikausia autossa, ja on sittemmin tehnyt paljon työtä kodittomien ja köyhien hyväksi.)

Istuvalla presidentillä on tietty etu puolellaan, mutta tällä kertaa Obaman uutuudenviehätys on kadonnut eikä häntä äänestämällä ole enää mukana tekemässä historiaa, kuten neljä vuotta sitten. Romney puolestaan on kampanjan kuluessa onnistunut pehmentämään imagoaan ja pärjännyt hyvin myös tv-väittelyissä, varsinkin siinä ensimmäisessä. Jopa käsittämättömät sammakot on annettu anteeksi, kuten se Romneyn möläytys, että 47 % amerikkalaisista on riippuvaisia avustuksista ja heistä Romneyn (joka itse on rikas kuin rosvopäällikkö) ei tarvitse välittää. Aivan loppumetreillä pakkaa sekoitti vielä hurrikaani Sandy, joka sotki ehdokkaiden kampanjoiden loppukirin, mutta toisaalta antoi presidentille mahdollisuuden hoitaa katastrofin jälkipyykkiä hyvin ja näyttää presidentilliseltä median parrasvaloissa. Toisaalta katastrofien huonoon jälkihoitoon on moni poliitikko kompastunutkin. Vielä äänestyspäivänäkin Sandyn vaikutus näkyy, sillä  New Yorkissa ja New Jerseyssä on äänestyspaikkoja myöten vielä elämä sekaisin.

Gallupien perusteella tilanne on erittäin tasaväkinen, mutta kallistunee ratkaisevissa kohdissa Obaman eduksi. Täkäläisen vaalisysteemin mukaan kussakin osavaltiossa parhaiten menestynyt saa taakseen koko osavaltion valitsijamiehet, joiden määrä puolestaan on suhteutettu osavaltion väkilukuun. Tämän johdosta peli on jo etukäteen selvä useimmissa osavaltioissa. Sitäkin tärkeämpiä ehdokkaille ovat ne muutamat tasaväkisemmät ns. vaa'ankieliosavaltiot, joiden äänistä taistellaan tosissaan. Nyt näyttää siltä, että  näissä ratkaisevissa osavaltioissa hienoinen enemmistö kallistuu Obaman kannalle.

Kansasissa vaalien tulosta ei tarvitse jännittää, täällä ollaan sen verran reilusti kallellaan republikaanien suuntaan. Kuten kaverini totesikin, on aivan sama ketä täällä äänestää, kun republikaanit vievät kuitenkin kaikki valitsijamiehet. Itse Kansas Cityn alueella (sekä Kansasin että Missourin puolella) demokraatit kyllä pärjäävät paremmin - etniset syyt selittävät tästä paljon - ja Missourin osavaltion puolella kokonaisuudessaan on myös vähän tasaväkisempää.

Ehdokkaiden, tai oikeammin Romney/Ryanin kannatus näkyy täällä katukuvassa selvästi. Omakotialueilla on ihan tavallista laittaa etupihalle kyltti kertomaan omasta näkemyksestä. Sunnuntaina olimme tuossa naapurustossa kävelyllä ja Romneyn kylttejä tuli vastaan kymmenittäin. Yritimme oikein etsimällä etsiä Obaman kannattajiakin, mutta turhaan. Aivan loppumatkasta sitten tuli vastaan yksi Obamankin plakaatti erään omakotitalon pihalla - varsinainen naapuruston kummajainen siis. Vaikka demokraattien kannatus täällä onkin vähäisempää, niin ei se sentään noin olematonta ole. Luulenpa, että sitä vaan ei niin herkästi etupihalla julisteta kuin tukea republikaaneille. Olisipa ainakin jotain jutun juurta naapureiden kanssa, jos ei muuta.

Medioita seuratessa on hyvä muistaa ja huomoida se, mikä kanava on kyseessä. Ja jos ei muista, niin ainakin sen hetken päästä huomaa, sillä sen verran puolueellisia monet "riippumattomatkin" kanavat ovat. Niistä ei-riippumattomista sitten puhumattakaan. Jostain syystä autoni radion pikavalinnoissa on eräs tietty radiokanava, joka lähettää polittiista puheohjelmaa 24/7 ja keskittyy vain ja ainoastaan demokraattien lyttäämiseen, ei edes niinkään republikaanien kehumiseen. Olen sitä silloin tällöin kuunnellut ihan vain uteliaisuudesta konseptia kohtaan ja kuullakseni sitäkin puolta politikoinnista. Tässä tapauksessa "kannatuksella" vaan ei ole mitään rajaa, valehdella voi mitä poskettomampiakin juttuja puolesta ja vastaan, ja sitten tavallisia tallaajia yllytetään soittamaan ohjelmaan ja provosoidaan vielä vähän lisää. Vaikka kanavan käsittelemät asiat minua henkilökohtaisesti hyvin vähän koskevat, niin silti on välillä vaihdettava kanavaa, kun ei vaan pysty kuuntelemaan enempää.

Näin eurooppalaisena Obaman edustamat asiat ja arvot tuntuvat kyllä läheisemmiltä. Toisaalta pitää muistaa, että yhteiskunta täällä on rakenteellisesti ja demografisesti kovin erilainen kuin Suomessa, eli politiikkaakaan ei voi suoraan verrata meikäläisiin oloihin. Vähän kyllä ihmettelin jokin aika sitten, kun media uutisoi kokoomusnuorten matkasta republikaanien puoluekokoukseen. Vaikka nuoriso-osasto usein onkin tullut tunnetuksi emopuoluetta radikaalimmasta linjastaan (valitettavasti taas viime päivinä), niin silti se ihmetytti. Kokoomus(nuoretkin jopa) kun olisivat täällä enemmän vasemmalla kuin demokraatit. Täällä presidentti ei myöskään ole mikään puolivallaton keulakuva, vaikka politiikassa toki kompromisseja joutuukin tekemään. Kauaskantoisimmat vaiktukset lienevät korkeimman oikeuden jäsenten nimitysoikeudella, jäsenyydet siellä kun ovat eläkevirkoja. Korkeimman oikeuden ennakkopäätösten kautta liberaalit tai konservatiiviset näkemykset vaikuttavat yhteiskunnassa huomattavasti yksittäisen presidentin virkakautta kauemmin.

Jokapäiväinen puheenaihe vaalit tai presidentti eivät täällä ole, ainakaan minun tuttavapiirissäni asiaa ei juurikaan ole sivuttu. Toisaalta taas se ei myöskään ole mikään yksityisasia, kuten etupihan koristelu vaalimainoksilla kertoo. Hauska yksityiskohta näkyy markettien korttihyllyillä: molemmista ehdokkaista löytyy vitsikkäitä kortteja, jos joku haluaa ystäväänsä Barackilla tai Mittillä muistaa tai muuten vaan vaaleja juhlistaa. Suomessa tuohonkin lienee vielä matkaa, vaikka viime vaaleissa vähän avoimemmin ehdokkaiden puolesta jo liputettiinkin. Huomenna niitäkin kortteja saa sitten alennuksella, pitäisiköhän ostaa ihan vaan hauskaksi muistoksi?





Romney/Ryan, varmaan kolmaskymmenes sellainen.

Huonosti näkyy, mutta pakko silti laittaa todisteeksi ainokainen Obama/Biden.

Syksy.




maanantai 5. marraskuuta 2012

Pack Hayride

Sunnuntai-iltana oli taas aika sanoa heipat isille, tällä kertaa ehkä vähän pitemmäksikin aikaa. Pasi lähti Denveriin ja mahdollisesti samaa vauhtia Suomeenkin kolmeksi viikoksi. Eroa helpotti se, että meillä oli lasten kanssa mukava ilta tiedossa: Miksun partion syksyinen heinäkärryajelu eli Hayride.

Matkasimme sitä varten vähän matkaa Highway 69:ää etelään ja tuota pikaa olimmekin keskellä maaseutua. Asumme 135th Streetin (Santa Fe St.) varrella ja muutama viikko sitten huomasimme, että olemme hyvin lähellä maaseudun rajaa. Melko urbaania asutusta on 151th Streetille asti, mutta sen jälkeen harvenee nopeasti. Hayride-paikka oli jossain 210th Streetin paikkeilla, ja se olikin sitten jo ihan landea.

Paikka vaikutti kivalta ja poikien iloksi siellä metsän laidassa oli koripallokenttäkin. Muksut pelailivat, aikuiset seurustelivat ja pian saatiin grillistä hampurilaisia ja hodareita. Nuotiossa grillattiin vaahtokarkkeja ja tehtiin niistä S'mores-jälkkäriä (grillattua vaahtokarkkia ja suklaata graham-keksien välissä, namskis!). Ilta oli jo ihan pimennyt, kun hevoset kärryineen saapuivat paikalle. Ja kyllä, kärryissä tosiaan on heiniä, ja ne kyllä lämmittivätkin mukavasti. Pilkkopimeässä illassa tehtiin puolen tunnin kärryajelu, ja pojat kertoivat kummitusjuttuja ja olivat näkevinään reunan pusikoissa vaikka mitä. Miksullakin taisi vielä olla tuoreessa muistissa parin viikon takainen Haunted Hayride Farmsteadilla, jossa meno oli astetta hurjempaa. Nuppu pysyi tällä kertaa, ihme kyllä, hereillä koko ajelun ajan ja ihan kotiin asti.

Heippa. 

Kaikki.

Korista.


Nuppukin löysi jalkapallon.

Rauhallinen hetki nuotiolla.


Hodareita ja hamppareita! Tosin Nuppu olisi mielummin syönyt pikkukiviä.




Vähän jo luulin, että ilmassa olisi muutakin
kuin nuotion savua, mutta ei - Meganilla
 oli kuulemma vaan Super Mario -peli.

S'mores tulossa.

Kaksiheppainen menopeli.