Baby Steps

Nuppu otti ensiaskeleensa Amerikan mantereella päivälleen yhden vuoden, yhden kuukauden, yhden viikon ja yhden päivän ikäisenä. Aikaisemmin hän kyllä käveli tuen kanssa ja kävelytettäessä, mutta ei esimerkiksi seisonut ilman tukea paria sekuntia kauempaa. Aikaisemmin häntä kiinnosti harjoitella kävelyä vain lyhyitä matkoja ja houkuttimena piti olla jokin lelu tai muu selvä kohde. Monesti hän kuitenkin halusi ennemmin kontata, se kun oli helpompaa ja nopeampaa.

Konttausvaiheessa kädet loppuivat usein kesken,
mutta onneksi hiirellä on häntä!

Noin viikkoa ennen ensiaskeleita huomasin, että Nuppu tuli usein ottamaan sormesta kiinni ja pyysi kävelylle. Ja nyt käveltiinkin sitten ihan kävelemisen ilosta: paikasta toiseen, käytävää edestakaisin, pysähtymättä. Samaisen viikon lauantaina olimme juuri juttelemassa Skypessä Suomen suuntaan, kun mamma taas kysyi, että jokos Nuppu on lähtenyt kävelemään. Eipä ollut vielä, mutta päätettiin siinä sitten saman tien kokeilla. Pieneksi yllätykseksi kävely onnistuikin heti, ja tyttö otti kerralla pari, kolmekin askelta. Sitä sitten harjoiteltiin kovasti; Nuppu oli varsin innoissaan uudesta taidosta ja me muut tietysti kehuttiin kovasti. Erityisen kivaa oli, että mamma ja pappakin saivat olla mukana seuraamassa, vaikka kaukana ovatkin. Olemme jo pitkään jutelleet, että kun mamma ja pappa syksyllä tulevat vierailulle, Nuppu juoksee heitä vastaan. Tyttö päätti sitten ilmeisesti aloittaa harjoittelun, kun kerran lentoliputkin on jo varattu.

Ensiaskeleet.

Seuraavana päivänä sitä sitten mentiinkin jo pystysuoraan; neiti kiipesi sekä sohvalle että sohvapöydälle ja onnistuipa jopa kiipustamaan ihan rattaisiin asti seisomaan. Onneksi tuon yhden päivän jälkeen tytön kunnianhimo on suuntautunut taas enemmän horisontaalisesti kuin vertikaalisesti, vaikka pari muksahdusta on silti sattunut.

Tämähän alkaa....

...jo sujua!

Ensimmäisen viikon ajan Nuppu harjoitteli kävelemistä vain silloin, kun sitä teki hänen kanssaan. Toisella viikolla hän alkoi enenevässä määrin nousta itse seisomaan ja lähteä siitä liikkeelle, mutta vähintään puolet matkoista vielä kontattiin - varsinkin silloin, jos oli kiire (esimerkiksi roskiskaapin ovi houkuttelevasti auki tai muuta vastaavaa). Kolmannella viikolla kävely olikin jo ensisijainen etenemismuoto.

Kymmenen päivän treenaamisen jälkeen lähdettiin jo juosten näyttämään Todd-lääkärille uusia taitoja.
(Ei, autolla neiti ei vielä sentään aja.)

Maailma on nyt kovin erilainen, kun sitä tarkastelee pystystä käsin. Tavaroiden kantaminen paikasta toiseen on paljon helpompaa, samoin äitin avainten piilottaminen. Ulkoilukin on saanut ihan uusia ulottuvuuksia, kun sitä voi harrastaa paljon monipuolisemmin, alustasta riippumatta. (Täällä osassa leikkipaikoista on alustana urheilukentiltä tuttu kumimassa, mutta osassa puuhaketta, mikä ei ole kovin kivaa, jos vielä konttailee.)  Mutta niin riemastuttavia kuin nämä edistysaskeleet ovatkin, niin samalla ne ovat myös vähän haikeita. Taitaa olla niin, että ei meillä enää ole vauvaa, vaan taapero - ihana sellainen!