An Offer You Can't Refuse

Joulukuussa Pasi siis kuuli ensimmäistä kertaa alustavasti mahdollisesta komennuksesta. Mahdollisuus oli pitkään täysin teoreettinen, mutta CV:n ja hakemuksen hän hankkeeseen kuitenkin lähetti. Alkuvuodesta oli asiaan liittyen kurssi, jonka osallistujien joukosta valittaisiin ne muutamat henkilöt, jolle komennusta todella tarjottaisiin. Pasi kävi kurssin samalla viikolla kun itse hehkuin kotona 39 C kuumeessa. Pidimme sormet ristissä peukkuja sen puolesta, että Pasi ei sairastuisi - poissaolo kurssilta olisi merkinnyt meidän osaltamme hankkeen kariutumista. Itse en tuolloin ajatellut lähtöä kovin realistisena mahdollisuutena, mutta näinpä vain saimme kutsun jatkoon ja koko perheen haastatteluun. Elettiin helmikuun viimeisiä päiviä, ja vasta silloin aloimme todella ajatella, että ehkä lähtö olisikin mahdollinen. Olimme kyllä melko varmoja, että rakennusprojekti nähtäisiin sen luokan riskinä, että meitä ei valittaisi - ja lähellä se kai olikin. 

Meidän oli olosuhteiden pakosta otettava Nuppu mukaan haastatteluun, ja kuten aina lasten kanssa, hän heräsi juuri kyseisenä aamuna poikkeuksellisesti niin aikaisin, että oli haastattelun aikaan jo ihan valmis ensimmäisille päiväunille. Pakkasin tytölle mukaan kasan leluja, joiden avulla olisi pärjättävä tunti, pari. Samaisena aamuna oli kuitenkin tapahtunut muutoksia myös haastattelijoiden puolella, ja kaksi henkilöä kolmesta olikin puhelinyhteyden päässä. Rapisevilla ja helisevillä leluilla leikkiminen oli siis pois viihdytysvalikoimasta, mutta saimme kuitenkin jotenkuten asiat keskustelua. 

Vaihtoehtoisina komennuspaikkoina olivat Victorian kaupunki Kanadan Brittiläisessä Kolumbiassa sekä Kansas City Yhdysvaltojen puolella. Olimme kuulleet nämä vaihtoehdot vähän aikaisemmin ja pikaisen tutkimisen perusteella valinneet mieluisammaksi kohteeksi Victorian. Haastattelun tuloksen piti tulla seuraavalla viikolla, mutta jo parin tunnin päästä Pasi soitti ja kertoi, että meidät on valittu lähtijöiksi ja kohteena olisi toivomamme Victoria. Tässä kohtaa on pakko tunnustaa, että innostuksesta huolimatta olin aluksi myös aika kauhuissani ja päässäni pyöri ziljoona kysymystä: miten järjestyvät muuttoasiat ja rakentaminen, entä Miksun koulunkäynti, kielen oppiminen ja niin edelleen. Vaikka olimme saaneet juuri sen mitä olimme toivoneetkin, menin silti melko ristiriitaisin ajatuksin ulos nukuttamaan vauvaa päiväunille. Hetken päästä Miksu kurkistaa ovesta ja iloisesti hymyillen kysyy: "äiti, menenkö mä siellä Kanadassa sitten shool?" Hän oli omaa kuvasanakirjaa tutkimalla etsinyt käännöksen sanalle "koulu" ja tuli ylpeänä esittelemään oppimaansa. Huoleni olivat - sillä erää - tipotiessään, ja tuollaisesta asenteesta voi aikuinenkin ottaa oppia.

Alkoi hurja surffaaminen ja tiedonhankinta netistä. Victoria vaikutti mahtavalta paikalta: juuri sopivan pieni lapsiperheelle, mutta riittävän kokoinen ollakseen mielenkiintoinen ja paljon nähtävää ja koettavaa lähiympäristössä. Lisäksi Vancouver Islandin saari on kuuluisa upeasta luonnostaan ja ulkoilumahdollisuuksistaan - sekä puumista ja karhuista. Reilun viikon ehdimme intoilla Victoriasta ja selvittää sinne asettautumista, mutta sitten alkoi tulla huonoja uutisia Miksun koulunkäynnin mahdollisuuksista. Juristit selvittivät asiaa rapakon molemmin puolin, mutta lopulta tuomio oli, että Kanadan puolella emme saisi Miksua paikalliseen kouluun viisumiasioiden takia. Se vaatisi kuulemma molemmilta vanhemmita työluvat ja opiskelijaviisumin lapselle (myös yksityiskoulussa), ja työlupia ei ollut tarkoitus hakea - eikä niitä tässä aikataulussa olisi saanutkaan. Kotikoulu olisi ollut ainoa mahdollisuus, ja tietoaineiden puolesta olisin ehkä uskonutkin sen onnistuvan. Käytännössä siitä ei kuitenkaan olisi tullut mitään, jos 7-vuotias olisi ollut vuoden verran kotona äidin ja vauvan kanssa. Siispä palattiin taas lähtöruutuun, ainoana vaihtoehtona jo kertaalleen hylätty Kansas City ja harkinta-aikaa päivän verran. Ja yöt päälle.

Asiaa ei oikein helpottanut se, että mitään tietoa asumisesta tai kouluista emme ehtisi etukäteen saada, ja sopimusta hoputeltiin allekirjotettavaksi pian. Pitää vain luottaa siihen, että asiat halutaan hoitaa hyvin. Kuitenkin kodin turvallsuus, viihtyisyys sekä ympäristö kouluineen on todella iso asia viihtymisen kannalta, ja KC:n kaltaiseen paikkaan kun ollaan menossa, niin skaala on kovin laaja hyvässä ja pahassa. Pohdimme asioita monelta kantilta, lähtemistä yleensäkin, sekä juuri Kansas Cityä, mutta kaikesta epävarmuudesta ja ajoituksen haasteellisuudesta huolimatta tiesimme kai jollain tasolla koko ajan, että tällaisesta mahdollisuudesta ei vaan voi kieltäytyä. Jos jotain pitää katua, niin mieluummin sitten niitä tekemisiä eikä tekemättömyyksiä. Joten (ystävääni lainatakseni), Kansas City, here we come!