The Hardest Part of Living Abroad

Ulkomailla asumisen rankin puoli muuttui todeksi viime viikolla, kun rakas isoäitini nukkui pois lyhyen sairastamisen jälkeen. On kerta kaikkiaan surkeaa olla toisella puolella maapalloa tällaisessa tilanteessa. Sekä itseni että muiden läheisten takia tuntuisi hyvältä olla siellä, missä muutkin ovat. Hetken mietin lentämistä Suomeen, kun kuulin mamman joutuneen sairaalaan, mutta vaikka miten nopeasti olisin lähtenyt, en olisi enää ajoissa perille ehtinyt. Nyt sitten selvitellään lentoja hautajaisiin - matka, jota en millään haluaisi tehdä, mutta en myöskään pysty kuvittelemaan, etten olisi siellä. Pitkät lennot ja ero lapsista eivät tunnu kivalta, kuten ei matkan tarkoistuskaan. Silti se tuntuu kovin tärkeältä, joten mikäli lennot järjestyvät vähänkään järkevästi, lähden varmaan yksin matkaan. Tällä kertaa en odota Suomessa käymistä pätkääkään, mutta eiköhän niihin päiviin silti mahdu kivojakin hetkiä.

Täysin yllättäen tämä ei kuitenkaan tullut, vaan olen osannut pelätä tätä jo meidän lähdöstä asti. Silti en edes viimeisinä päivinä uskonut, että pelko oikeasti realisoituisi. Tietysti sitä toivoi viimeiseen saakka, että olisimme vielä syksyllä voineet nähdä. Toisaalta en olisi hänelle kuukausien sairaalajaksokaan voinut toivoa, vaikka niitä parempiakaan vaihtoehtoja ei lopulta oikein enää ollut.

Miksu on ottanut asian todella hienosti ja rauhallisesti, vaikka mamma oli hänellekin tosi läheinen. Nuppu ei vielä asiaa ymmärrä, vaan soittelee mammalle sujuvasti kaukosäätimillä tai taskulaskimella edelleen. Mamma oli meille kaikille tosi tärkeä. Tapanamme oli käydä usein sunnuntaisin mamman luona ja samalla treffattiin siellä muitakin sukulaisia. Toivottavasti tuosta tavasta pidetään jatkossakin kiinni, muodossa tai toisessa. Täällä ollessamme tavaksi muodostui sunnuntaiaamun Skype-treffit mammalan väen kanssa, ja jouluna tietysti pääsimme viimeksi näkemään ihan livenäkin.  Lapset olivat mammalle kaikki kaikessa, ja siitä onkin paha mieli, että me veimme heidät häneltä pois viimeiseksi vuodeksi. Ja mamman lapsilta.

Järjestelyissä auttaminen on jäänyt toistaiseksi siihen, että olen käynyt läpi valokuvia, joita täältä löytyy. Niitä onkin ollut kiva katsoa - vaikka vähän katkeransuloista kuitenkin. Suosikkini on vanha hääkuva mammasta ja pappasta - ei se virallinen potretti, vaan rennompi, seuraavana päivänä otettu.

Hei hei rakas mamma. Nyt jo on iso ikävä.